Anneli Auer, a victim of corruption in Finland
Show MenuHide Menu

Tag: valtakunnansyyttäjä

Ulvilan surma – Miksi Anneli Auer on syytön

13/04/2019

Murha.infon nimimerkki Kuolemannaakka julkaisi syksyllä 2018 ilmaisen nettikirjan “Ulvilan surma – Miksi Anneli Auer on syytön“, joka on ladattavissa sivun alareunassa olevasta linkistä.

Kirjassa on yli 300 sivua, joista julkaisen alla johdannon. Olen lisännyt tekstiin nimiä [] – sulkumerkeillä, tehnyt boldauksia ja stylisoinut tekstin layoutin paremmin blogiin sopivaksi. Loppuun olen lisännyt aiheeseen liittyviä linkkejä.

***

Ulvilan surma – Miksi Anneli Auer on syytön

Kirjoittaja Kuolemannaakka

Johdanto

Olen tutkinut Ulvilan surmaa käytännössä päivittäin yli 8 vuotta. Kuulostaa hullulta, ja ehkä sitä onkin, mutta ei kai harrastuksena toista kummempi. Pidän loogisesta pohdiskelusta ja yksityiskohtien havaitsemisesta. Siitä, kuinka toisiinsa sopivat yksityiskohdat muodostavat lopulta suuren kokonaisuuden oikeassa järjestyksessä. Kaikesta tekemisestä jää jälki ja jälkien avulla voidaan saada selville, mitä on tehty. Varmastikaan tästä ei olisi tullut näin aikaa vievä harraste, ellei juttu olisi jatkuvasti venynyt ja paisunut. Erilaista selvitettävää ja ihmeteltävää on riittänyt.

Tapauksen pariin päädyin aivan sattumalta vuoden 2010 keväällä, kun Anneli Auerin soittaman hätäpuhelun litterointi julkaistiin iltapäivälehdessä. Sitä ennen en ollut juuri lainkaan lukenut tapahtumista, koska en ole mikään murhaharrastaja, tai Alibin lukija. Aivan sattumalta luin tuon litteroinnin ja mitä poliisi siitä kertoi. Anneli Auer tappoi miehensä, sosiaalipsykologi Jukka S. Lahden, puhelun aikana puukotettuaan hänet sitä ennen henkihieveriin. Hän luuli, että mies oli kuollut, mutta tämä heräsikin yllättäen huutamaan kovaäänisesti puhelun taustalla. Niinpä Auer kutsui tyttärensä puhelimeen ja meni tappamaan miehensä jollain kovalla esineellä lyömällä, juuri ennen kuin poliisit saapuivat paikalle. Hän oli rikkonut ikkunan ja lavastanut ikkunasta keskellä yötä tulleen huppupäisen surmaajan verisiä kengänjälkiä lattialle ja väitti poliiseille, että surmaaja oli puhelun aikana talossa.

Jännittävä tarina, ja todella kylmäveristä käytöstä, kieltämättä.

Ihan ok muuten, mutta jo Auerin ensimmäiset repliikit tuntuivat jotenkin lyövän koko tarinaa korville. ”Tääl on joku tappaja! Joku tuli ikkunasta sisään ja hakkaa mun miestä puukolla!”. Hmm… mutta eikös sen naisen pitänyt luulla, että mies oli kuollut? Miksi se tuolla tavalla selittää asiaa, kun eihän siellä taustalla kukaan voisi tapella, jos mies on yksin sängyssä tai lattialla kuolleena. Eikö tämmöinen juoni paljastuisi heti, kun ei taustalta kuulu mitään? Eikö olisi kannattanut sanoa, että surmaaja jo poistui, ja olimme lapsen kanssa vessassa lukkojen takana piilossa sen ajan? Minä ainakin olisin sanonut. Ja miten se mies sitten herää juuri sopivasti huutelemaan, kun puhelua on kulunut 23 sekuntia? Sitä paitsi, miksei mies syytä vaimoa mitenkään, vaikka saa huudella vapaasti minuuttitolkulla? Sehän kutsuu sitä apuun, vaikka poliisit ja ambulanssi ovat jo matkalla. Outoa.

Ehkä joku muukin asiaa ihmetteli, mutta laitoin pari kommenttia jutun perään, missä tapahtumiin ilmeisesti hyvin tutustuneet ihmiset kirjoittelivat. Täältä tuli jossain vaiheessa vastaan linkki murha.info -nimiselle keskustelupalstalle, josta en ollut koskaan edes kuullut. Se oli pelkästään rikoksiin keskittynyt palsta, joka oli perustettu kaiketi 2007. Siellä oli jo pitkä ketju Ulvilan surmasta. Jossain vaiheessa luin ketjun läpi. Tapahtumista oli arvuuteltu monenlaista vuosien 2007 ja 2008 aikana, mutta kukaan ei ollut epäillyt vaimoa, ainakaan tosimielellä. Nyt kuitenkin ainakin 90% kirjoittajista näytti pitävän ihan itsestään selvänä, että vaimo oli surmaaja. Lähinnä kiisteltiin teon yksityiskohdista ja motiiveista. Oli paljon kirjoittajia, joilla tuntui olevan ihan kuin henkilökohtaista vihaa tätä vaimoa kohtaan, vaikka kukaan ei kertonut häntä tuntevansa. Minua ihmetytti, kun häntä kilvan nimiteltiin psykopaatiksi, narsistiksi, autistiksi, äärifeministiksi ja ties miksi sadistiksi. Toki kaikki mitä lehdissä luki, antoi selvän kuvan, että vaimo oli syyllinen; olihan hän tunnustanutkin, vaikka olikin kuulemma sittemmin tunnustuksen peruuttanut. En kuitenkaan koe muiden ihmisten kohdalle osuvia rikoksia niin kuohuttavina, että jaksaisin haukkua rikollisia netissä päivästä toiseen, tai toivoa heidän kuolemaansa.

Aloin siis keskustella ja kotiuduin palstalle, taikka tulin ainakin Ulvila-ketjun vakiojäseneksi. Keskustelemassa oli muutama nimimerkki, jotka edelleen uskoivat, että vaimo saattaisi ollakin syytön. Vaikka poliisilla oli paljon todisteita, joita lehdissä kerrottiin, ne eivät tuntuneet kovinkaan vakuuttavilta. Ne eivät olleet varsinaisesti faktoja, vaan paremminkin todennäköisyyksiin perustuvia väitteitä, jotka oli helppo selittää toisinkin. Minua kiusasi myös sellainen nojatuolipsykologinen ote, jolla esim. vaimon itkemättömyys tai surma-asunnon sekaisuus osoitti hänen olevan surmaaja. Tai se kun ihmeteltiin, mikseivät sisällä olijat lähteneet huppumiestä karkuun, kun se alkoi rikkoa ikkunaa. Tai kun suurelle osalle kirjoittajista tuntui olevan varma todiste Auerin syyllisyydestä se, ettei hän huutanut tytärtään lähtemään jonnekin ulos karkuun. Ja ihmetytti, tarkemmin ajatellen, miten vaimo selviytyi verisestä surmaamisesta ilman mitään verijälkiä? Verta kun kuulemma oli lentänyt seinät täyteen. Oikeastaan: mistä vaimo oli sinne puhelimeen saanut sen surma-astalon, ja mihin se oli hävinnyt? Miksi uhrin pieni tytär väitti nähneensä huppumiehen poistuneen ikkunasta? Missä välissä vaimo oli tehnyt ne lavasteet ja rikkonut ikkunan? Oli puhuttu, että ulkonakin oli verisiä kengänjälkiä.

Vaimon oman kertomuksen mukaan he olivat olleet miehensä kanssa nukkumassa pieneen takkahuoneeseen tehdyssä makuuhuoneessa, ja heränneet kovaan jyminään ja paukutukseen, joka kuului vieressä olevalta terassilta. Näkyi valonvälähdyksiä, ja ensiksi vaimolle tuli mieleen, että joku räjäyttelee jotain uudenvuodenpommeja. Sitten alkoi kuulua kilinää ja hän tajusi, että terassin ikkunasta lenteli sirpaleita. Joku rikkoi sitä. Hänen miehensä oli noussut ylös ja oli seisomassa sängyn päädyssä, kun ikkunaan hakatusta reiästä tuli sisään mies, joka saman tien kävi aviomiehen kimppuun. Vaimo kertoi yrittäneensä erottaa tappelijat, jolloin tunkeutuja pisti häntä kädessään olleella veitsellä, jota vaimo ei ollut aikaisemmin havainnut. Vaimo loikkasi tunkeutujan takaa, terassinoven vierestä karkuun olohuoneeseen astuen paljain jaloin lattialla olleeseen lasikasaan. Hän juoksi ensin ulko-ovelle ja avasi sen lukosta. Sitten hän huusi lapsiaan lähtemään pakoon, mutta kukaan ei reagoinut. Hän näki kuitenkin tyttärensä eteisessä jalkeilla. Takkahuoneessa tappelu jatkui. Vaimo kävi hieman olohuoneen puolella ja meni sitten keittiöön soittamaan poliisille. Hänellä ei ollut omaa kännykkää, joten hän soitti keittiössä olleesta lankapuhelimesta. Hätäpuhelu tallentui nauhalle.

Vaimon kertomuksesta julkaistiin iltapäivälehdessä video. Siinä sairaalan sängyllä makaava vaimo vastailee poliisin kysymyksiin rauhallisena ja pohdiskelevan oloisena surmaa seuranneena päivänä. Hänellä on rinnassaan keuhkopussin puhkaissut yksittäinen veitsenpisto, josta on aiheutunut lievä ilmarinta. Hän ei itke, vaan kertoo tapahtumista vähän kuin jollekin muulle sattuneena. Välillä hän huokailee ja miettii. Hän ei muista kovinkaan tarkasti surmaajan sisääntuloa: puhuiko hän miehensä kanssa, kävikö hänen tyttärensä paikalla, kauanko tapahtumat kestivät, kuka sytytti valot. Hän muistaa, että aviomies huusi puhelun aikana hänen nimeään ja kovat tappelun äänet kantautuivat takkahuoneesta. Hän muistaa kutsuneensa tyttärensä puhelimeen ja käyneensä kaksi kertaa huutamassa surmaajalle, ja nähneensä tämän kasvot osittain, ennen kuin juoksi karkuun surmaajan lähtiessä hänen peräänsä. Hän arvelee, että surma liittyisi jotenkin hänen miehensä työhön, koska tämä oli kertonut saamistaan uhkailuista pitkin vuotta. Hän toteaa lopuksi, että tämän jälkeen perhe muuttaa Turkuun, koska ”Jukalla ei ole enää täällä töitä ja muutenkin sitten unohdetaan tämä juttu”. Myöhemmin 2008 lopulla poliisipsykologit antavat lausunnon, jonka mukaan hänen käytöksensä on epänormaalin rauhallista. Vasta 2014 kerrotaan, että hän on videolla rauhoittavien lääkkeiden vaikutuksen alaisena, koska oli saanut hysteerisen itkukohtauksen sairaalaan saavuttuaan. Hänen ihonsa oli ollut shokkitilasta johtuen niin kova, ettei neula ollut tahtonut mennä läpi.

9-vuotias tytär kertoi samana päivänä poliisille, että oli herännyt kovaan paukutukseen, joka oli hetkeksi tauonnut. Hän oli mennyt huoneestaan katsomaan, ja nähnyt vanhemmat (tai ainakin isän) jalkeilla, ja lattialla oli ollut lasia. Kukaan ei hänen mukaansa puhunut mitään. Hän oli mennyt nopeasti takaisin, ja pian oli alkanut kuulua kovaa kilinää ja pauketta ja äiti oli kiljunut ”iik”. Hän oli muutaman minuutin päästä lähtenyt uudestaan huoneestaan, äiti oli hänen muistaakseen puhelimessa tai menossa juuri puhelimeen. Hän oli mielestään nähnyt isän lattialla. Hän kertoi vieläkin palanneensa huoneeseensa ja kun tuli sieltä, näki mustiin pukeutuneen huppupäisen ison miehen kapuavan ikkunasta. Hän muisti myös olleensa välillä puhelimessa ja muisti nähneensä kuolleen isänsä lattialla, mutta kertomuksessaan ei muistanut puheluiden (hätäpuhelun jälkeen poliisipartio soitti heille) ja tapahtumien järjestystä joka kohdassa oikein. Tyttö puristaa kädessään pehmolelua ja itkee kertoessaan isänsä näkemisestä.

2009 poliisi puhutti vielä perheen poikaa, joka oli surman aikaan 7-vuotias. Hän kertoi heränneensä kovaan räiskeeseen, kuin joku heittelisi lautasia lattialle. Hän muisti, että metelissä oli tauko ja sitten se alkoi uudestaan ja kuului huutoa. Hän ihmetteli, kuinka lasinrikkominen tuntui jatkuvan, vaikka äiti oli jo puhelimessa. Häntä olivat äänet pelottaneet niin, että hän oli pysynyt sängyssään peiton alla ja sitten omasta mielestään nukahtanut ja herännyt ”kun poliisit aamulla tulivat”. Hänellä ei ollut ”hajuakaan” kuka oli surmaaja, mutta asia ei enää kovasti pelottanut, nyt kun he asuivat Turussa. Jos pelotti, hän turvautui äitiin.

Valaistuminen

Hätäpuhelun litterointi oli tietysti keskustelupalstalla kovassa syynissä, koska se oli kaikkien saatavana, ja kertoi surmahetken tapahtumat. Litteroinnista lukemalla tapahtumat vaikuttivat hitailta ja rauhallisilta. Vaimo tosin kävi aina välillä huutamassa miehelleen raivokkaasti, ja mies huuteli takaisin jotain kummallista siansaksaa kuten ”pyyjääpää” ja ”kylhännous”. Puolessa välissä nauhaa vaimo sitten huusi ”kuole! ja surmasi miehen. Tai oikeastaan mies kylläkin hiljeni vasta puolen minuutin päästä tästä. Surmaa edeltävät juoksuaskeleetkin ihmetyttivät: kuka siellä juoksi, jos vaimo kerran on takkahuoneessa? Ei kun hän tietysti juoksi sinne takkahuoneeseen! Mutta mikä oli tämän jälkeen litterointiin merkitty oven avauksen ääni? Mikä ovi siellä avataan, kun takkahuoneessa ei ole ovea lainkaan? Hmm. Ihan kuin juoksuaskeleet olisivat litteroinnissa väärässä paikassa. Palstalla pohdittiinkin, että ovi avataan ehkä kesken juoksun: se voi olla vaikka makuuhuoneen ovi, jonka lapsi sattumalta aukaisee.

Huhtikuun 2010 lopulla nimimerkki Turumurre (joka on mielestäni paras jutun amatööritutkijoista) laittoi postauksen otsikolla ”Anneli ei ehdi!”. Siinä hän käsitteli häke-nauhaa ja oli yhdistänyt siltä kuuluvat asiat Auerin ensimmäisessä kuulustelussaan kertomiin asioihin. Ne näyttivät täsmäävän ihmeen hyvin. Auer näytti tehneen kaikki asiat mitä oli kertonutkin. Tärkein asia oli kuitenkin havainto, että hän ei ehdi tekemään murhaa häke-puhelun aikana. Hän on juuri ennen oletettua surmahetkeä juossut puhelimen suuntaan, sen parilla askeleella ohittaen ja avannut ulko-oven. Tämä kävi ilmi äänipuhelun litteroijan lausunnosta. Toisekseen, hän puhuu puhelimen vieressä vain muutama sekunti murhan jälkeen. Millään konstilla hän ei voi olla surmaaja, koska surma tapahtuu takkahuoneessa runsaan 10 metrin päässä puhelimesta. Kukaan ei edes juokse ovelta takaisin päin, saati murhan jälkeen kohti keittiötä. Juoksu ja tapahtumat näyttävät olevan ihan niin kuin Anneli jo puhelun aikana hätäkeskukseen kertoi. Syksyllä 2010 paneuduin asiaan niin tarkkaan, että sen tajusin. Liityin siis harvalukuiseen kirjoittajajoukkoon, jota palstalla pilkattiin ”annelisteiksi”. Tuskin kukaan aavisti, että juttu jatkuisi vielä vuosia ja laajenisi niin kummallisin ja epäuskottavin juonenkääntein aivan eeppisiin mittoihin.

Jossain vaiheessa aloin kopioida tapauksen materiaalia, kun etpk-aineistoa tuli saataville. Alussa lähinnä kevyestä ajanvietteestä tuli vuosien kuluessa aikaa vievää tutkimista, melkeinpä tutkimusta. Materiaalia kertyi niin, että 2018 kesällä sitä oli koneella 2,3 gigaa, vaikka minulla ei ole esim oikeudenkäyntien äänitteitä juurikaan. Ulvilassakin tuli käytyä ihan livenä kameran kanssa heilumassa. Tähtisentien asuntoon en sentään mennyt juttua tekemään, enkä haastattelemaan ketään asianosaista tai naapureita. Tuntui aika nololta kuvata ventovieraiden, entiseen surmataloon muuttaneiden ihmisten kämppää, joten pidin aika matalaa profiilia.

Koska palstalla keskustelijat pian jakautuivat pahasti kahteen eri leiriin, unelmani ”yhdessä tapahtumia objektiivisesti pohtivasta parviälystä” mureni. Minusta vaikutti siltä, ettei suurin osa porukasta oikeasti halunnut tutkia tai ymmärtää mitään, vaan mielipiteitä esitettiin pelkän ennalta päätetyn kannan mukaisesti. Monimutkaiset asiat kuitattiin parin lauseen yleistyksillä. Tuntui, että keskustelijoiden luonteenpiirteet olivat erilaiset, eivätkä kummatkaan ymmärtäneet toisiaan. ”Keskustelu” meni riitelyksi ja sai lopulta varsin uskomattomiakin piirteitä. Eri ”leirit” olivat tiukasti bunkkereissaan, eikä puolenvaihtoja tainnut juuri tapahtua. Tapana oli vaatia jokaisesta väitteestä todisteita, ja oli hirvittävän uuvuttavaa kaivaa joku yksittäinen tekstinpätkä monisatasivuisen materiaalin joukosta. Jutussa oli liikkeellä suuri määrä erilaisia myyttejä ja monet lehdissä luetut asiat eivät näyttäneet pitävän lainkaan paikkaansa. Kun korjasit jonkun väitteen, sama väite oli seuraavana päivänä jonkun toisen kertomana palstalla. Se oli erittäin turhauttavaa.

Tämän vuoksi aloin joskus 2012-2013 kerätä word-dokumenttiin faktoja, jotta löytäisin ne nopeasti keskustelua auttamaan ja myyttejä murtamaan. Tällöin palstalla oli enää vain muutama Auerin syyttömyyteen uskova, olihan Auer tuomittu jo lastensa hyväksikäytöstäkin, ja väitteiden oikominen oli melkoista tuulimyllyjä vastaan taistelua. Keskustelu meni lähinnä kiusaamiseksi, ja keskusteluoikeuden estäminen, ns. bannaaminen keskustelupalstan ylläpidolle kantelemalla tuli tutuksi. Murha.infon silloinen ylläpito oli tässä toiminnassa innolla mukana, ja vietinkin bannattuna 1vko-1kk pätkissä yli vuoden 2011- 2015 välisenä aikana, ilman että varmaan edes kirosin yhdessäkään viestissä. Palstan yleiseen tasoon verrattuna viestini varmasti olivat asiallisimmasta päästä. Toisaalta pakkotauot varmaan olivat myös hyväksi, ja pystyihän niiden aikana selvittämään jonkun asian tarkemmin. Mutta sanotaan nyt niin, että kun saman päivän aikana sinusta avataan ketju, jossa väitetään sinun olevan pedofiili ja sitten saat kuukauden kirjoituskiellon, niin syöhän se vähän miestä. Asiaa auttoi kestämään vain se, että tiesin olevani oikeassa, ja tiesin, että jossain vaiheessa se käy ilmi. Vuoteen 2015 piti odottaa. Hovioikeuden tuomio oli paikoitellen kuin omasta kynästäni, ja asian voi kirjoituksistani tarkistaa. Useimmat tuomiossa olleet asiat oli murha.infossa käsitelty ja keksitty jo vuosia aikaisemmin monien kirjoittajien toimesta.

 

 

Surmatalon suuntaa-antava pohjapiirros. Surmaaja tuli sisään terassin oven rikotusta ikkunasta. Uhri makasi löydettäessä takkahuoneessa, selällään pesuhuoneen oven edessä, jalat osin sängyn alla.

Surmatalon suuntaa-antava pohjapiirros. Surmaaja tuli sisään terassin oven rikotusta ikkunasta. Uhri makasi löydettäessä takkahuoneessa, selällään pesuhuoneen oven edessä, jalat osin sängyn alla.

 

Miksi tämä kirja kirjoitettiin?

Ryhdyin kirjoittamaan kirjaa Ulvilan surmasta, koska vaikka 2015 saatiin lopulta oikea tuomio oikeilla perusteilla, mikään ei ihmisten mielissä muuttunut. Kukaan ei edelleenkään näyttänyt uskovan että Auer oli syytön. Kukaan ei näyttänyt edelleenkään tajuavan MIKSI hänet vapautettiin.

Kukaan ei edelleenkään näyttänyt tietävän tai ainakaan myöntävän, että heitä oli 5 vuotta sumutettu poliisien toimesta mediaa hyväksi käyttäen. Kukaan ei näyttänyt välittävän, että lehdet ja poliisi ja syyttäjät valehtelivat heille kaikki nämä vuodet.

2016 aloin kerätä Ulvilan tapahtumien aikajanaa: aikajärjestyksessä asioita, lehtijuttuja, tutkimuksia ja lausuntoja, joita jutusta oli annettu ja tehty. Ensimmäisessä versiossa, joka oli valmis kesällä 2017, oli 27 sivua, nyt siinä on liki 60. Halusin tehdä aikajanan, jotta erittäin monimutkainen ja sekava tapahtumasarja hahmottuisi helpommin ja voitaisiin nähdä ”suuret linjat” tapahtumien takana. Voitaisiin myös saada talteen ”kuka sanoi mitäkin ja missä vaiheessa”–tyylinen arkisto. Kirjoituksia ja aineistoa alkoi nimittäin katoilla netistä. Jos Ulvilan juttu ei ole lukijalle kovinkaan tuttu, kannattaa ehkä aloittaa lukemalla tuo aikajana, joka on tämän dokumentin lopussa, alkaen sivulta 241. Itse tekstissä käsitellään paljon yksityiskohtia joiden ymmärtämiseksi on hyvä olla perustiedot tapahtumista ja henkilöistä.

2017 syksyllä aikajana sitten laajeni ideaksi koota ”Ulvilan tapahtumien tärkeät asiat ja selitykset” yhteen dokumenttiin. En aikonut kirjoittaa kirjaa, mutta kirja siitä kai tuli, pituuden puolesta ainakin. Paljon asioita jäi vielä poiskin. Ajattelin, että jos olen 8 vuoden aikana kirjoittanut nettiin Ulvilasta Ii-jokisarjan verran tekstiä, voisi tämän tutkimisen ja kirjoittamisen ajatella menneen hukkaan, ellei siitä saisi aikaan jotain kiteytystä. En ole tutkinut tätä juttua yksin, vaan kymmenien kirjoittajien kanssa yhdessä, ja jokainen oivallus on vienyt lähemmäksi tapahtumien ymmärtämistä. Se työ toki ansaitsee jonkinlaisen yhteenvedon. Tämän kirjan jälkeen olen mielestäni osani tehnyt.

Kirjassa kerrotaan asioista, joista lehdet eivät koskaan kirjoittaneet, ja joita poliisi ei koskaan kertonut. Yksikään media ei ole koskaan käsitellyt näitä asioita, eikä yhtäkään isomman mediatalon tutkivaa journalistia ole tämä juttu kiinnostanut. Maassa, jossa Jessikka Aron trollihöpinät palkitaan vuoden parhaana journalistisena tekona, ei tällaista tutkimusta tehdä. Vaaditaan aikaa, jotta oman maineensa ryvettänyt ja kantansa jo vuosia sitten lukinnut lehdistö voisi tunnustaa, että heitä kusetettiin. He eivät tarkistaneet lähteitä, vaan halusivat syyllisiä, koska syyllisyys myy.

He [journalistit/lehdistö] eivät halua tunnustaa, että poliisit ja syyttäjät, asiantuntijat ja tuomarit ovat tavallisia ihmisiä, eivät yhtään sen älykkäämpiä tai korkeamoraalisempia kuin muutkaan. He voivat erehtyä ja he voivat myös valehdella. Koska heillä on suurempi valta vaikuttaa asioihin kuin tavallisilla ihmisillä, on heidän valehtelullaan tai erehtymisellään paljon vakavammat seuraukset.

En kirjoita omalla nimelläni, koska ensinnäkään juttu ei liity minuun henkilökohtaisesti mitenkään. En ole tavannut ainuttakaan tässä dokumentissa mainittua henkilöä. En ole ollut koskaan missään tekemisissä Anneli Auerin kanssa, enkä mitenkään ”fanita” häntä. Hän ei tiedä, että olen kirjoittanut tätä. En asu Ulvilassa, Porissa enkä Turussa, eikä surmajuttu kosketa minua tai läheisiäni missään määrin. En ole rosvo enkä poliisi. Olen akateemisesti koulutettu keski-ikäinen mies, joka nyt vain sattui ryhtymään tällaiseen harrastukseen, ja on sen luonteinen, että pyrkii harrastuksissaan mahdollisimman pitkälle.

Toisekseen: en uskalla esiintyä omalla nimelläni. Käytännössä jokainen omalla nimellään Auerin puolesta esiintynyt henkilö on saanut itselleen suuria vaikeuksia, vaikka onkin ollut oikeassa. On annettu useampi salainen tuomiokin. Vastapuoli ei pelaa reilusti, siksi siihen ei voi luottaa. Tämä kirja on oma vilpitön mielipiteeni tapahtumista. Yksin kirjoitettu, muttei kokonaan yksin tutkittu, vaan hyödyntää ja lainaa muiden amatööritutkijoiden oivalluksia siltä osin, kuin ne minusta oikeaan osuneilta tuntuvat. Olen yrittänyt saada kaikki faktat oikein, mutta varmasti jostain löytyy virheitä, varmasti jotain en ole tajunnut ja varmasti monetkin ihmettelyt on helppo selvittää, kunhan tietoa on tarpeeksi. Toivottavasti kirja kuitenkin jonkun silmät avaa asioita miettimään, tai jotakuta kiinnostaa. Ulvilan surma on vain yksittäinen tapaus, paljon pelottavampia ovat voimat sen takana, koska ne vaikuttavat muihinkin juttuihin. Ne voivat vaikuttaa kenen tahansa elämään, kunhan käy tarpeeksi huono tuuri. Siksi asioihin ei pitäisi suhtautua liian kevyesti, vaikka ulkopuolisille vakavatkin rikokset ja niiden seuraukset ovat yleensä lähinnä viihdettä.

Rikoksen uhrien oikeuksista puhutaan aina; pitäisikö joskus puhua myös rikoksista epäiltyjen oikeuksista? Pitäisikö puhua siitä, onko epäillyllä tasavertaiset mahdollisuudet puolustautua? Pitäisikö puhua siitä, annetaanko Suomessa tuomioita ilman oikeita todisteita, ennakkokäsitysten perusteella? Pitäisikö puhua siitä, onko syyttömyysolettama joskus unohtunut? Pitäisikö puhua some-lynkkauksista? Pitäisikö puhua erityisesti käräjätuomareiden ammattitaidosta? Pitäisikö puhua yksittäisten poliisien ja asiantuntijoiden vallasta surmatutkinnan suunnan ohjaamisessa? Pitäisikö olla joku ulkopuolinen elin, joka voisi tarkastella monimutkaisten ja henkilökohtaisia mielipiteitä herättävien juttujen tutkintaa ja tuomarointia? Pitäisikö puhua poliisin, oikeuslaitoksen ja toimittajien välisistä verkostoista ja siteistä ja kuinka äärimmäisen pienen piirin kesken erityisesti pienillä paikkakunnilla asioita päätetään? Pitäisikö puhua siitä, kuinka syyttäjän mediavalta muodostaa rikosjuttujen yleisen mielipiteen ja näin vaikuttaa myös tuomioihin? Pitäisikö puhua tuomioiden salaamisesta, joilla vääränkin tuomion antaneet tuomarit saavat itselleen täydellisen koskemattomuuden ja vastuuvapauden loppuiäkseen? Pitäisikö puhua siitä, että epäselvät ja vaikeat jutut salataan lastensuojeluun vedoten, ja tuomitseminen muistuttaa joskus lähinnä arvanheittoa? Pitäisikö puhua siitä, onko meillä rikoksia, joiden syyllisyyskysymykset ratkaisevat poliisin ja tuomareiden sijasta lääkärit ja psykologit? Pitäisikö puhua siitä, että Suomessakin voidaan antaa vääriä tuomioita?

Kirjassa käsitellään ensin uhrin vammat, ja asioita, joita voidaan niiden ja verijälkien perusteella päätellä. Sitten siirrytään hätäpuheluun, sen tapahtumiin ja sen tutkimisessa havaittuihin outouksiin. Tämän jälkeen käydään läpi muun murhatutkinnan epäselvyyksiä ja amatöörivoimin selville saatuja asioita tutkimuksesta, tapahtumista ja surmaajasta. Ennen hyväksikäyttötuomion materiaalin käsittelyä selvitellään vielä syyttäjän teoriaa, jonka mukaan Auer soitti hätäpuhelun taustalla aikaisemmin tekemänsä murhan nauhoitusta. Pyrin osoittamaan, miten Auerin syyttömyys voidaan todistaa eri tavoin, ja kuinka poliisi ja syyttäjä pyrkivät näitä asioita peittelemään ja kuinka perusteettomia väitteitä he esittivät. Lopuksi käydään läpi viisi mielenkiintoista tutkintalinjaa, joita poliisi ei perannut kunnolla tai lainkaan.

Toinen kirjan isompi osio käsittelee yksityiskohtaisemmin ”tavallisten lukijoiden” käsityksiä surmasta ja Auerin syyllisyydestä. Tarkoitus on purkaa juttuun liittyviä myyttejä ja vääriä käsityksiä, joita media on levittänyt.

Kirjan lopussa on Ulvilan surmaan liittyvä tapahtuma-aikajana surmapäivästä vuoden 2018 kesään saakka. Lopuksi on vielä listaus tiedossani olevista Ulvilan tutkimusten aikana poliisin ottamista näytteistä ja niistä tehdyistä tutkimuksista päivämäärineen.

Koska käsiteltävät aiheet liittyvät toisiinsa, pieneltä toistolta ei voi välttyä. Moni asia otetaan toisessa kohdassa tarkemmin esille.

Lähteitä ei ole mainittu tieteellisen tekstin edellyttämällä tavalla (tämä tekisi lukemisesta erittäin raskasta), mutta pyrkimys on ollut mainita lähde, kun se tiedossa on ollut ja mainita myös, milloin kyse on omasta päättelystä. Aikajana toimii hyvänä lähdeluettelona, vaikka vaatiikin omatoimista etsimistä. Tärkeää on myös tutustua hovioikeuden 2015 antamaan tuomioon (löytyy netistä) ja etpk-materiaalin hankkiminen antaa hyvän pohjan asioiden tarkempaan tutkimiseen. Faktat on pyritty saamaan oikein niin tarkasti kuin mahdollista. Ilman kustannustoimittajaa ja ulkopuolista apua tekstiin on voinut jonnekin jäädä virheitä moninkertaisista tarkastuksista huolimatta.

Tässä kirjassa nimitetään tyhmäksi ihmistä, joka on käyttäytynyt tyhmästi. Tässä sanotaan, että henkilö valehteli, jos hän todistetusti valehteli. Tässä paljastetaan salattua aineistoa sen verran, kuin se asioiden ymmärtämiseksi on pakollista. Tarkoitus ei ole vahingoittaa ketään tai loukata kenenkään syyttömän kunniaa. Teoilla on aina syynsä. Ja teoilla on seurauksensa.

Kuinka rikosmysteeri luodaan

”Mistä tiedät, että Auer on syytön?” ”Miksi puolustat pedofiiliä?” ”Miten muka voit tietää asioita, joita poliisitkaan ei tiedä?” ”Poliisilla on taatusti paljon sellaisia todisteita, joista et tiedä mitään” ”Miten väität ymmärtäväsi tämän jutun paremmin kuin ammattituomarit?”

Näitä kysymyksiä olen lukenut ja kuullut satoja kertoja sen yli 8 vuoden aikana, kun olen tutkinut Ulvilan surmaa ja sitä seuranneita tapahtumia. Hyvin harva uskoo, kun tuntematon, nimimerkillä kirjoittava tyyppi julistaa, että hän tietää, että Anneli Auer on syytön murhaan, ja ettei mitään lasten hyväksikäyttöjä tai pahoinpitelyitä ole edes tapahtunut. Moni suuttuu ja alkaa haukkumaan vaikka pedofiiliksi, eivätkä suostu lukemaan mitään perusteluja. Yhtä moni epäilee, ettei maallikko mitenkään voi tietää tällaisen arvoituksen ratkaisua, kun eivät poliisi ja oikeuslaitoskaan tiedä. Kaikenlaista huuhaatietäjää kun aina liikkuu tällaisten vuosisadan rikosmysteerien ympärillä. Ratkotko seuraavaksi Bodomin?

Sitä paitsi he ovat lukeneet lehdestä satoja kertoja, että Auer on syyllinen, ja he tietävät monta todistetta tälle asialle. Auerhan tunnusti itsekin! Ja kuka lähettäisi lapsensa katsomaan murhaajaa? Kuka ylipäätään jäisi muka soittamaan apua 10 metrin päähän murhaajasta juoksematta ulos karkuun? Ja miksei Anneli ole edes itkenyt missään vaiheessa, vaan on tuijottanut kuvissa kylmänä ja selittänyt videolla rauhallisesti pohtien, mitä kaikkea murhayönä tapahtui. Kyllä jokainen normaali äiti olisi vienyt lapset turvaan ja itkenyt miestään! Näkeehän sen nyt naamastakin, että se on syyllinen.

He listaavat lisää todisteita: paikallahan ei ollut kuin yksi kengänjälki, ja se oli uhrin kengästä! Ikkunasta ei edes mahtuisi ketään, ja miksi ylipäätään joku tulisi ikkunasta keskellä yötä murhaamaan jonkun huonon fileerausveitsen kanssa. Mikseivät sisällä olijat lähteneet karkuun? Ja miksei se ”huppumies” puhu mitään! Ääntäkään ei kuulu, paitsi kolinaa ja Jukan huutoa. Jukka varmasti huutaa haavoittuneena yksinään. Eikö tällainen robottimainen äänetön hupparihemmo ole ihan kliseinen ja klassinen keksitty hahmo? ”Ihan vieras mul”, juujuu.

Eihän poliisikoiratkaan saaneet vainua, että kukaan olisi tontilta poistunut tai sinne tullut! Mihin se yksijalkainen huppumies katosi, ilmaanko leijui? DNA:takaan ei huoneeseen jättänyt, kun se klapista löytynyt olikin poliisin oma kämmäys.

Sitä paitsi Auerilla ja Kukalla on hovioikeuden lainvoimaiset tuomiot lasten hyväksikäytöistä ja pahoinpitelyistä! Ei sellaisia Suomessa todellakaan anneta ilman pitäviä todisteita. Korkein oikeus ei edes ottanut juttua käsiteltäväksi, kun se oli niin selvä. Siitä täytyy olla paljon todisteita! Ja jos on pedofiili, niin, anteeksi vaan, uskon kyllä murhaajaksikin!

Se, että lähes jokainen kadunmies uskoo Auerin syyllistyneen niin hyväksikäyttöihin kuin murhaankin, johtuu siitä, että he ovat lukeneet niin lehdestä. He ovat kuulleet sen uutisistakin. Poliisi on kertonut. He ovat lukeneet kymmeniä kertoja iltapäivälehtien otsikoita ja pitkiä juttuja, joissa kerrotaan Auerin olevan syyllinen ja luetellaan monenlaista epäilyttävää, mitä tämä on tehnyt tai ei ole tehnyt. Moni kadunmies oli todella äimistynyt, kun korkein oikeus vapautti Auerin vuonna 2015. Toimittajatkin olivat ällistyneitä. He kirjoittivat, että ei löytynyt tarpeeksi todisteita, ja kun tämä länsimainen oikeuskäytäntö nyt valitettavasti on niin, että jos aukotonta näyttöä ei löydetä, niin syytetty täytyy vapauttaa (vaikka onkin ihan selvästi syyllinen). He eivät kirjoittaneet yhtään juttua siitä MIKSI Auer ei oikeuden mielestä ollut syyllinen, vaikka se perusteltiin tuomiossa hyvin yksityiskohtaisesti. Kukaan ei ole sellaista juttua koskaan kirjoittanut. Ainoat lehtijutut, joissa Aueria on pidetty syyttömänä, ilmestyivät Hymyssä ja Alibissa, jo vuosina 2010 ja 2013. Yksikään sanomalehti ei ole koskaan pitänyt Aueria syyttömänä. Onko mikään ihme, etteivät lukijatkaan pidä.

Nyt tärkeä asia on tajuta, että alkuperäiseen aineistoon perehtymällä nähdään, että sanomalehdet ovat vuodesta 2009 alkaen kertoneet valtavan määrän valheellista tietoa. Se, mitä luit lehdestä, ei pidä paikkaansa. Jos et usko minua, niin lue Vaasan hovioikeuden tuomio 2015 ja vertaa siinä esitettyjä asioita iltapäivälehtien juttuihin 2009-2014.

Ne kaikki asiat, jotka esiteltiin lehdissä varmoina todisteina, eivät todellisuudessa olleetkaan tapahtuneet lainkaan sillä tavalla tai eivät todistaneet syyllisyydestä yhtään mitään. Sen vuoksi kaikki ovat olleet äimän käkenä, kun näköjään huolimatta siitä, että Aueria vastaan on hirveästi varmoja todisteita ja hän on surman tunnustanutkin, hovioikeus on hänet vapauttanut, ei vain kerran, vaan kahdesti! Kadunmies ja toimittaja on aina ollut yhtä hämmästynyt: miten se taaskin vapautettiin, vaikka todisteet olivat niin varmoja? Jopa valtionsyyttäjä kertoi olleensa yllättynyt, kun hänkin oli lehdestä lukenut, että syyllinen on. Kaikkensa hän sitten tekikin, että Auer tuomittaisiin.

Eivät lehdet näitä juttuja päästään keksineet (vaikka joskus sitäkin sattui): he kirjoittivat sen, mitä syyttäjä ja poliisi heille kertoivat.

He eivät koskaan kirjoittaneet sitä, mitä Auerin puolustus kertoi. Rikostutkimuksen pienet yksityiskohdat olivat aina poliisin kertomia; koskaan ei kerrottu näiden todisteiden selitystä puolustuksen äänellä. Puolustus sai juttuihin aina korkeintaan loppukaneetin ”Puolustus kiistää edelleen Auerin tehneen surman”. Ei kovin vakuuttavaa, eihän? Jumalaton lista epäilyttäviä asioita, usein Auerin tarinan aivan naurettavaan valoon laittavia, ja sitten lopuksi puolustuksella on otsaa kiistää syyllisyys. Aina vaan! Miten ne kehtaavat, ajatteli moni tuohtuneena.

Monella ihmisellä heräsi suorastaan viha tällaista ihmistä kohtaan, joka yrittää luikerrella aivan selvästä murhasta vapauteen, ja kaiken lisäksi jotenkin siinä vielä onnistuukin. Vaikka hyväksikäyttösyytökset saatananpalvontoineen herättivät jo jotkut toimittajatkin epäilemään jutun mielekkyyttä, tuomion jälkeen kaikki huokasivat helpottuneena: jos ei nyt ollutkaan oikeasti pedofiili, niin olihan se murhaaja kuitenkin ja sai kuin saikin näin tuomionsa. Oli helppo lakaista omituinen hyväksikäyttöjuttu mappi-ööhön ja hyväksyä oikeuden vahvistama salainen tuomio olkia kohauttaen. Niin tai näin, niin JOHONKIN se nyt kumminkin oli syyllinen. Asiaa ei tarvitse enää kaivella, ja sitä paitsi kaikki alkoivat jo muutenkin olla kurkkuaan myöten täynnä Aueria.

Anneli Auer oli lähes kaikille hyvä syyllinen: Luvatalle, poliisille, ulvilalaisille, poliitikoille ja medialle. Hänestä oli hyvä kenen tahansa julkkiksen esittää komppaava mielipide tai vitsi. Moni asiantuntija sai paistatella julkisuudessa surman ratkaisijana ja edistää työuraansa. Pelkkä kajahtanut ulkopaikkakuntalainen tuntematon nainen, jonka perheriita saavutti hiukan eeppisemmät mittasuhteet. Nainen, jolla ei ollut paikkakunnalla yhtään ystävää puolustamassa tai kertomassa millainen hän oli. Ei mene maine alueen tärkeimmältä työnantajalta, ei enää jauheta kapitalismin kritiikkiä ja säälimättömiä potkuja, ei tarvitse ajatella, että meissä kunnon ulvilalaisissa olisi jotain väkivaltaisia hulluja eikä tarvitse ottaa päälleen moitteita siitä, että joskus tapahtuu rikoksia, joita ei pystytä selvittämään. Eikä tarvitse lohduttaa ihmisiä, jotka pelkäävät vapaana olevaa tappajaa. Kuka tutkimuksiin liittyvistä EI olisi halunnut, että Auer olisi syyllinen? Kaikilla oli oma lehmä ojassa jollain tapaa.

Ulvilan surma ei kuitenkaan ole mikään yliluonnollinen tapahtuma tai mielipidekysymys. Siitä on itse asiassa paljon enemmän tietoa, kuin surmista yleensä: tapahtumat ovat tallentuneet jopa ääninauhalle, ja surma oli tehty vain hieman ennen poliisien saapumista paikalle.

Surmapaikka on kuvattu kattavasti ja rikospaikkatutkimusta on tehty lattialta kammattuja yksittäisiä puutikkuja myöten. Auerin syyttömyys ei ole mikään uskonasia, mielipide tai intuitiolla pääteltävä: sen voi jokainen laskea ihan raa’alla matematiikalla. Rikospaikkakuviakin on hyvin saatavissa, ihme kyllä juuri Auerin itsensä jakamana hänen sivuillaan. Ne ovat ihan niitä oikeita ja alkuperäisiä rikospaikkakuvia.

Tämä on siitä erikoinen rikostapaus, että tässä syyttäjä ja poliisi ovat pyrkineet kertomaan mahdollisimman vähän ja salaamaan aineiston, kun taas syytetyt ja syyllisiksi tuomitut ovat kaiken aikaa vaatineet kaikkea aineistoa julkiseksi.

Moni on varmaan lehdestä lukenut, että alkututkimus tehtiin jotenkin huonosti. Ei kuulemma tutkittu lainkaan sitä mahdollisuutta, että Auer olisi syyllinen, vaan poliisi oitis nieli hänen kertomuksensa ulkopuolisesta surmaajasta, ja siksi mitään muuta ei kolmeen vuoteen tutkittukaan. Internetin keskustelupalstoilta löydät satoja kertoja toistettuna että ”poliisi sössi alkututkimuksen”. Lause tuntuu löytyvän lähes jokaisesta netin Ulvilaa käsittelevästä kommentti- tai keskusteluketjusta 2010 eteenpäin, ikään kuin joku ihan työkseen kiertelisi sitä postaamassa. Poliisit ovat itse toistelleet tätä asiaa lehdissä ja heistä moni on käynyt oikeudessakin kertomassa, että ihan puolihuolimattomasti he kaiken tekivät, joten ei ole mikään ihme, että Auer pääsi livahtamaan. Näillä huonosti työnsä tehneillä on yksi yhteinen piirre: he kaikki ilmoittivat vuonna 2010, että epäilivät Aueria heti alusta asti syylliseksi. Jotkut olivat jo murhaa seuraavana päivänä tehneet listan epäilyttävistä asioista, mikä tietysti on ihan hyvää poliisityötä. Suurimmat epäillythän ovat aina ne, jotka paikalla ovat, ja heistä tutkimus aloitetaan. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan itse tehneet rikospaikkatutkimusta, vaan tulivat paikalle vasta myöhemmin taloa tutkimaan. He olivat ns. rivipoliiseja, joilla ei ollut tietoa kokonaisuuksista. Alkututkimukset paikanpäällä tekivät ne, jotka edelleen uskovat, ettei Auer murhannut miestään, ja he kertoivat, että tekivät tutkimukset ihan niin hyvin kuin jokaisen murhatutkimuksen, ja juuri tämän alun tutkimustuloksilla pystyivät sulkemaan Auerin epäilyjen ulkopuolelle.

Eikö ole erikoista, että kaikki ne poliisit, jotka epäilivät Aueria syylliseksi, tekivät kuitenkin tutkimukset Auerin luona huonosti, kun esim surmatalosta etsittiin verijälkiin sopivia kenkiä tai surma-asetta? Eikö olisi luullut, että nimenomaan he olisivat etsineet kaikkein uutterimmin?

Voisi oikeastaan kysyä heiltä, minkä takia heidät oli käsketty etsimään Auerin luota murha-asetta tai murhaajan kenkiä tai verisiä vaatteita tai pestyjä verijälkiä, kun heidän mukaansa kukaan ei Aueria epäillyt?

Epäiltiinkö huppumiehen potkaisseen kenkänsä Auerin sängyn alle lähtiessään? Totuus on, että rikospaikalla tehtiin parin viikon aikana tutkimuksia, joilla pyrittiin selvittämään, onko Auer syyllinen vai ei. Laboratorioissa tehtiin vuoden kuluessa kymmeniä tutkimuksia, joilla pyrittiin osoittamaan samaa. Niin tehdään kaikissa rikoksissa: ensin tapahtumapaikalla kiistatta olleet, sitten ulkopuoliset. Kun saadaan selvyys siitä, ettei lähipiiri ole osallinen, suunnataan huomio muualle. Kun juttuun tulee valtavasti vihjeitä, niitä on jossain vaiheessa alettava käymään läpi. Joistain linjoista on luovuttava, kun epäilty voidaan riittävällä varmuudella sulkea pois.

Onneksi meidän ei tarvitse tyytyä siihen, että luemme lehdestä kun poliisi kertoo, ettei hän muista mistä etsi ja muistiinpanotkin jo ovat hukassa. Kaikki (lähes kaikki ainakin) tehdyt viralliset tutkimukset ja niiden tulokset ovat jokaisen saatavissa etpk-aineistossa. Niiden mukaan surmahuoneesta ja talon ulkopuolelta otettiin n. 80 näytettä ja näistä lähes 200 osanäytettä ja niistä tehtiin dna-, kuitu-, verijälki- tai muita laboratoriotutkimuksia. Surmapaikalta otettiin 81 valokuvaa, myös takkahuoneen ulkopuolelta, missä huppumiehen ei kerrottu lainkaan käyneen. Surman uhri oli tuoreeltaan ruumiinavauksessa ja hänen saamansa vammat on tarkasti dokumentoitu ja kuvattu, ja paikalla oli myös jutun tutkija lisäkuvia ottamassa. Uhrin liikkeet surmapäivänä ovat tarkasti tiedossa.

Surmalle on myös kaksi silminnäkijää, toinen uhrin oma 9-vuotias tytär. Toinen uhrin vaimo. Heidän kertomansa sopivat vuonna 2006 ja sopivat edelleen yhteen havaittujen jälkien, teknisen tutkimusten tulosten ja hätäkeskuspuhelussa kuullun kanssa.

Heitä on kuulusteltu kymmeniä kertoja, osin erittäin painostavasti. Valtavaa määrää ihmisiä on tämän rikosprosessin aikana haastateltu tai kuulusteltu. Lähes kaikki kuulustelut sisältyvät tai ovat sisältyneet etpk-aineistoon ja tulleet tätä kautta saataville. Vain joitain papereita on mystisesti kadonnut tai pimitetään jossain mapissa edelleen. Ja nämä eivät todellakaan ole sellaisia papereita, jotka lisäisivät paljastuessaan epäilyksiä Aueria kohtaan.

Vaikka 2009 alkaen jätettiin virallisista tutkimuspapereista valtavasti 2006-2009 tehtyjä tutkimustuloksia pois, pikkuhiljaa näitä tietoja, papereita ja lausuntoja on tullut julkisuuteen. Lähes kaikki salaiseksikin määritelty aineisto on prosessin jossain vaiheessa vuotanut julki. Jos kadunmiehellä olisi tämä aineisto käytettävissään ja jos hän jaksaisi siihen perehtyä, hän hämmästyisi: mitään arvoitusta ei olekaan. Mitään lavastuksia ei olekaan. Mitään jälkiä ei puutu mistään. Auerin kertomuksessa ei olekaan mitään ristiriitoja tutkimustuloksiin nähden. Rikospaikkatutkimuksen mukaan kaikki on käynyt juuri niin kuin Auer kertoikin. Uhrin vammojen ja verijälkienkin mukaan on käynyt juuri niin. Kuten hovioikeuden tuomio 2015 asian muotoilee:

”Hovioikeus toteaa, että oikeudenkäyntiaineistoon kuuluva poliisin teknisessä rikostutkinnassa hankkima selvitys ei miltään osin liitä Anneli Aueria Jukka Lahteen kohdistettuun väkivaltaan”. Ei miltään osin.

Mutta kaikkein tärkeimmät asiat on salattu, eikä lehdistö ole koskaan niistä kertonut. Tämän dokumentin on tarkoitus kertoa niistä asioista, joita ei kerrottu, tai jotka kerrottiin väärin.

Vain aineiston laajamittainen salaaminen ja poliisin/syyttäjän täydellinen tiedotusdominanssi tekivät Auerista syyllisen. Vain se, etteivät toimittajat joko päässeet käsiksi alkuperäisiin lähteisiin, tai edes välittäneet tarkistaa, puhuiko heidän haastattelemansa poliisi heille totta vai ei, sai aikaan lööpit, joiden perusteella Auer tuomittiin.

Ihmisillä on päässään vain ne sadat iltapäivälehtien otsikot, ja niitä he toistelevat edelleen. Heillä ei ole mitään käsitystä siitä, mitä oikeasti on tutkittu, todettu ja löydetty. Miten voisikaan olla? Harva jaksaa vuositolkulla tonkia jotain täysin tuntemattomille ihmisille tapahtunutta asiaa ja yrittää metsästää, lukea ja ymmärtää gigakaupalla aineistoa, tuhansia sivuja tekstiä ja kuvia monimutkaisista tapahtumista ja niiden pohjalta tehdyistä ristiriitaisista päätelmistä. Otsikoita on saatava nopeasti; eivät toimittajat voi odottaa vuosia. Ja ihmiset haluavat nopeaa toimintaa ja draamaa.

Draama myy ja sillä saa klikkauksia. Asioihin paneutuminen ilman voitontekomahdollisuuksia on ajan haaskaamista. Paras uutinen on sellainen, joka kohauttaa HETI. Faktantarkistuksen voi jättää seuraavaan viikkoon, ja tuskin kukaan sen perään kyseleekään. Asioiden oikeaa kantaa ei tiedä kuin syytetty, ja vaikka hän selliinsä kerran viikossa lehden saisikin, ei voisi ilmaisukiellon takia asioista mitään kertoa. Se, mikä lehteen jää, on tapahtunut. Vahinko ei enää korjaannu, vaikka juttu joskus korjattaisiinkin. Faktat voi ULKOISTAA: poliisi sanoi, syyttäjä sanoi, asiantuntija sanoi. Kenenkään ei tarvitse ymmärtää, kunhan uskoo, kun asiantuntija sanoo. Asiantuntija, ihminen, jolla usein on omat henkilökohtaiset syynsä sanoa mitä kulloinkin sanoo. Ihminen, joka ei ihan aina olekaan asiantuntija asiassaan, vaan valittu rooliinsa sopivuuden ja mielipiteensä takia. Ihminen, joka tekee päätelmiä usein puutteellisen tai väärän aineiston pohjalta, jota poliisi on hänen käyttöönsä antanut.

”Olemme ulkoistaneet totuuden asiantuntijoille”, sanoi Ulvilan surmajutun ensimmäinen syyttäjä Jarmo Valkama. ”Lapset puhuvat mitä puhuvat, tuomarit uskovat, mitä uskovat”, hän sanoi myös. ”Esitutkintamateriaalissa on paljon aineistoa, millä ei ole mitään merkitystä”, oli myös Valkaman kommentti aineistosta, jota hän itse käytti Aueria syyttäessään. Hänen mukaansa ei ollut merkitystä sillä, mitä oli tapahtunut, vaan sillä, mitä tuomarit uskoivat. Oikeudenkäynti on vain peliä, jossa syyttäjä ja puolustus ottavat yhteen, ja tuomarit ratkaisevat, kumpaa puolta uskovat. Totuutta, tapahtumien kulkua, ei edes yritetä saada selville. Jos syyttäjä on hyvä, hän voittaa, ja syytetty saa tuomion. Jos syytetty vapautetaan, puolustusasianajaja oli hyvä.

Valkaman mukaan hänen tehtävänsä oli syyttää, kun kerran oli tällaisen jutun itselleen saanut ja siitä elantonsa sai. ”Jos syyllisyyteen on 50-50 mahdollisuus, niin silloin syytetään”. Minkäänlaisia tunnontuskia ei aiheuta tuottaa elinkautinen tuomio ihmiselle, jonka syyllisyyteen ei itsekään usko. TUOMARITHAN sen tuomion antavat, syyttäjä vain syyttää. Ja tuomarit uskovat syyttäjän värväämiä ASIANTUNTIJOITA, joiden selän taakse he voivat tuomiota langettaessaan vetäytyä, kun eivät ymmärrä jotain tapahtumaa. Asiantuntijat puolustautuvat, että he todistavat vain jostain pienestä asiasta eivätkä tunne kokonaisuutta. Ja he ovat sitä paitsi kuulleet, että muutkin asiantuntijat ovat olleet ihan samaa mieltä, kuinka joku toinen seikka selvästi viittaa epäillyn syyllisyyteen.

Kokonaisuutta ei tunne kukaan, paitsi ehkä [jutun] PÄÄTUTKIJA*, jonka näpeissä kaikki tehtävä ja tehty tutkimus on: hän voi vapaasti päättää, mitä hän viralliseen, tuomareille menevään esitutkintapöytäkirjaan ottaa ja mitä jättää pois. Hän voi vapaasti päättää, ketä hän haastattelee ja ketä ei. Hän voi aivan vapaasti jättää etpk- aineistosta kaiken syyttömyyteen viittaavan pois ja korvata sen omien samanmielisten työkavereittensa ja luottoasiantuntijoidensa teorioilla. Hän voi aivan vapaasti tehdä itse sellaiset, viralliset rekonstruktiot, jotka osoittavat, että uhri on syyllinen, ja jättää pois sellaiset, jotka puhuvat syytetyn puolesta. Hän voi aivan vapaasti tehdä rekonstruktiot väärin, koska kukaan ei valvo hänen työtään. Jos päätutkija haluaa, hän voi lavastaa syytetystä syyllisen. Hän voi aivan vapaasti luoda sen todellisuuden, jota syyttäjä sitten levittää medialle ja media kansalle. Kaiken tämän hän voi tehdä antamatta ainuttakaan haastattelua tai näkymättä mediassa lainkaan. Tiedätkö sinä, kuka Ulvilan surman tutkimisesta vastasi syksystä 2008 lähtien? Jos et ole hyvin aktiivisesti juttua tutkinut, et ole koskaan nähnyt edes hänen nimeään, koska sitä ei lehdissä juuri ole lukenut. Yhtään kuvaa et ole nähnyt, et yhtään haastattelua. Itse olen tutkinut Ulvilan surmaa keväästä 2010 erittäin aktiivisesti, mutta en ole tästä päätutkijasta nähnyt yhtään kunnollista kuvaa! Sen sijaan 2006- 2008 tutkinnanjohtajan nimen olet varmasti kuullut. Tiedät, että hän oli se, joka tutki huonosti. Se, joka sössi alkututkimuksen.

EDIT – Vastaus kysymykseen: *ryk Tapio Santaoja

Yleisen mielipiteen syntyminen perustuu luottamukseen. Kansa luottaa, että media puhuu totta. Media luottaa, että poliitikot puhuvat totta. Poliitikot luottavat, että oikeuslaitos puhuu totta. Oikeuslaitos luottaa, että syyttäjä puhuu totta. Syyttäjä luottaa, että asiantuntijat puhuvat totta. Asiantuntijat luottavat, että tutkiva poliisi puhuu totta.

Mitään salaliittoja syytetyn päänmenoksi ei tarvita: tarvitaan vain se yksi päätutkija, joka ei puhu totta, ja väärä tieto leviää faktaksi koko yhteiskuntaan.

Kukaan ei hanskaa kokonaisuutta, mutta kukaan ei siitä edes välitä, koska he luottavat, että asiaa tutkineet kyllä ymmärtävät.

Lopulta, kun alkaa näyttää siltä, että juttu on jo vuosia sitten lähtenyt aivan käsistä, eikä siitä arkijärjellä enää tajua mitään, ei kukaan halua ottaa vastuuta. Juttua pallotellaan oikeusasteesta toiseen, pois omista käsistä. Jossain vaiheessa päätöksiä ei enää voi peruuttaa, koska tärkeimmäksi asiaksi nousee poliisin ja oikeuslaitoksen uskottavuus ja luotettavuus. Vääriä tuomioita ei saa tulla. Sen vuoksi väärät tuomiot pysyvät. Vaikka syytetty vapautettaisiin, tuomio pysyy.

Ulvilan surman tutkimus pysyi hämmästyttävän suppean porukan käsissä rivikonstaapelista valtionsyyttäjään, poliisiylijohtajaan, oikeuskansleriin ja sisäministeriin saakka.* Jostain ihmeen syystä oikeusjutun joka vaiheessa suuri osa juttua tutkineista ja kommentoinneillaan ja ratkaisuillaan siihen vaikuttaneista oli ulvilalaisia tai porilaisia ja toistensa tuttuja. Kun jutun uhri, pääepäillyt, päätutkija, syyttäjä ja tuomari kaikki asuvat samalla asuntoalueella puolen kilometrin säteellä ja osa porukasta hengaili yhdessä vapaa-ajallaankin yhteisten harrastusten ja seuratoiminnan merkeissä, on selvää, että käsitykset asiasta ovat myös yhtenevät. Kaveriin luotetaan.

EDIT – *kts linkit sivun alalaidasta “Ulvilan murha, Anneli Auerin tapaus ja viranomaisten korruptio

sekä “KANTELU – osa 3 – Porin pienet piirit, kuka tuntee kenet?

Vaikka oikeudenkäyntejä oli paljon ja osa väitetyistä rikoksista tapahtui Turussa, löytyi tutkinnanjohtaja ja osa poliiseista aina Porista ja Ulvilasta.

Naruja veteli aina sama henkilö tiedotusvastuussa olevan keulakuvan takana.

Porilaisista kaikki jutun kolme tutkinnanjohtajaa ovat syntyneet ja kasvaneet alle 2000 asukkaan Laviassa, joka 2015 liitettiin Poriin. Lavialaisten suuri osuus Porin poliisin henkilöstöstä sai paikalliset puhumaan ”Lavian mafiasta”, jonka huhuttiin vaikuttavan moneen muuhunkin asiaan kuin poliisityöhön. Saman kylän miehiä on 2007-2017 virassaan ollut oikeuskansleri [Jaakko Jonkka], jonka tehtävänä on valvoa viranomaistoimintaa. Poliisiylijohtaja [Mikko Paatero] oli murhan aikaan Satakunnan lääninpoliisijohtaja  ja puuttui Ulvilan murhan tutkintaan henkilökohtaisesti estäen sen siirron KRP:lle keväällä 2007. Lisäksi hän poliisiylijohtajan tittelillä 11.10.2009 julisti Turun Sanomissa tapauksen ratkenneeksi ennen kuin esitutkintakaan oli päättynyt. Hänet nimitti virkaansa korkein poliisitoiminnasta vastaava virkamies, sisäministeri [Anne Holmlund], joka oli ulvilalainen. Sisäministerin avustajana toimi poliisiylijohtajan poika [Sami Paatero]. Entisestä avustajasta tehtiin SUPOn päällikkö. Lähes kaikki jutussa poliittisesti kunnostautuneista edustavat samaa puoluetta [kokoomus]. Ketju poliisivirkamiehistä oikeusvirkamiehiin, talousvaikuttajiin, toimittajiin ja poliitikkoihin, jotka kaikki tunsivat toisensa, on hämmästyttävä ja ulottuu valtakunnan huipulle saakka. Jokainen heistä luotti kaveriin.

Jostain syystä oikeudenkäynteihin tuomareiksi myös nostettiin hyvin kokemattomia henkilöitä. Kuka nosti ja miksi, sitä en tiedä.

En ymmärrä, miksi Suomen seuratuimmassa hyväksikäyttöjutussa annetaan päätösvalta kahdelle kokemattomalle naistuomarille, jotka ”elämänkokemuksellaan” ratkovat jutun asiantuntijoista välittämättä. En ymmärrä, miksi hovioikeuden kokoonpanoon nostetaan muutamaa kuukautta ennen jutun alkamista määräaikaiseksi tuomariksi käräjäoikeudesta ruotsinkielinen prosessioikeudessa kunnostautunut naistuomari, jolla ei ole minkäänlaista kokemusta murhaoikeudenkäynneistä eikä ymmärrystä rikospaikkatutkimuksesta? Koko maailma on hänelle täysin vieras, ja hänen pitäisi muutamassa kuukaudessa ymmärtää puolueettomasti ja oikein satoja ja taas satoja sivuja käsittävä äärimmäisen yksityiskohtainen materiaali, jota moni ei hahmota useassa vuodessakaan, ja josta ”jokaisella” on ennakkokäsitys. En ymmärrä, että käräjätuomareina on henkilöitä, joiden älyllinen kapasiteetti ei tunnu riittävän edes tapahtuneiden faktojen selvittämiseen, vaan tuomari alkaa itse kuulustella syytettyä täysin perusasioista oikeudenkäynnin viime hetkillä. Ikään kuin tuomari ei olisi siihen mennessä lukenut tai tajunnut edes mitä eri osapuolet väittävät tapahtuneen, vaikka juttua on puitu oikeudessa viikkokausia, ja meneillään on samasta asiasta jo kolmas oikeudenkäynti. En ymmärrä, miten langettavan tuomion antaneet tuomarit kukin perustelevat kantansa täysin erilaisesti ja keskenään ristiriitaisesti, mutta tuomio tulee silti.

En ymmärrä, miksi tässä prosessissa oli päättävässä asemassa ihmisiä, jotka uskovat saatanoihin ja selvänäkijöihin ja kiertävät Suomea polvirukoilemassa pelastusta jumalalta.

Miksi Turussa syntyneiden hyväksikäyttöväitteiden tärkeimmäksi ja käytännössä ainoaksi todistaja-asiantuntijaksi haetaan Tampereelta juuri oman lapsen murhan takia puoli vuotta masennuksen vuoksi sairaslomalla ollut ja pari kuukautta sitten hurmoksellisen viidesläisen uskonherätyksen saanut, omien sanojensa mukaan suurta vihaa murhaajia kohtaan tuntenut henkilö [gynekologi Minna Joki-Erkkilä], joka työnsä aloittaessaan pysyy hädin tuskin tolpillaan?

Jonka katkennut ura ja tohtorinväitöstutkimus ja usko elämään jatkuvat ainoastaan, mikäli murhasta juuri livahtamaan päässyt pedofiili-saatananpalvoja-lastensapahoinpitelijä saa langettavan tuomion. En ymmärrä, miksi hyväksikäyttötuomiosta [korkeimmalle oikeudelle] tehdyn valituksen esittelijäksi laitetaan kesken prosessin eläkkeelle lähtevä henkilö ja tämän lähtiessä juttu siirretään toiselle, jonka pitäisi parin kuukauden aikana selvittää kiemurainen ja 11 kiloa paperia sisältävä juttu. Tai ymmärrän minä, mutta en haluaisi uskoa.

Juuri nämä kokemattomat antoivat langettavat tuomiot.

Kautta linjan Ulvilan jutussa on havaittavissa sama ilmiö:

  • virkavuosiltaan vähäisempi, uraltaan vaatimattomampi, koulutukseltaan alempi on jatkuvasti ohittanut kokeneemman mielipiteet.

Partion harjoittelijakuskia uskotaan, partion johtajaa ei. Oikeuden rivijäsentuomaria uskotaan, tuomariston puheenjohtajaa ei. Epätieteellisellä, itse kehittämällään menetelmällä tutkivaa uskotaan, alan kansainvälisestikin tunnustettuja asiantuntijoita ei. Terapeuttia uskotaan, psykologian tohtoria ei. Häke-tallenteiden litteroijaa uskotaan, äänialan ammattilaisia ei. Jutussa on puuhannut useampi täysin itseoppinut tai vaikkapa lehden mielipidekirjoituksesta löydetty asiantuntija, jolla on jutun paperit saadessaan ollut jo ilmaistuna selvä kanta asiaan. Yleensä he ovat lisäksi saaneet vain hyvin valitut paperit, ettei kanta muuttuisi.

Nämä asiantuntijat on valittu tehtäväänsä syyttäjän ja tutkinnanjohtajan toimesta. Heidät valittiin mielipiteensä, ei asiantuntemuksensa perusteella.

Monenlaiset naapurit, kurssikaverit, pasunistit ja kylänmiehet ovat päässeet luomaan otsikkoja ja mielikuvia, ilman mitään panosta jutun selvittämiseksi.

Heidän roolinsa on nimenomaan ollut olla luomassa yleistä mielipidettä ja käsitystä siitä, että todistusaineistoa on paljon ja se on Auerille langettavaa.

Tuskin heistä kukaan on roolistaan tiennyt; he ovat vain tahtoneet olla avuksi, koska itsekin lehtiä luettuaan olivat tulleet varmoiksi, että Auer on syyllinen. Syyttäjälle he ovat kuitenkin olleet hyvin tarpeellisia, vaikka heidän väittämänsä olisi todettu saman tien vääräksi. Väärien tietojen oikomisia ei lehdissä ole lukenut. Klikkiotsikot ovat luettavissa edelleen.

***

EDIT: tekstiin korjattu Vaasan hovioikeus, ei korkein oikeus.

***

Kuolemannaakan kirja Ulvilan surma – Miksi Anneli Auer on syytön on ladattavissa tästä linkistä, jonka murha.infon ylläpito loi sen jälkeen, kun Anneli Aueria syyllistävät tahot estivät kirjan levittämistä.

https://drive.google.com/file/d/1L55vVwf4_5E7A39ltd2H0kvnhjzFGYkb/view

MUUT LINKIT:

Ulvilan murha, Anneli Auerin tapaus ja viranomaisten korruptio

KANTELU – osa 3 – Porin pienet piirit, kuka tuntee kenet?

Ulvilan hätäkeskuspuhelu

Ulvilan murhamysteeri – elokuva, ohjaus Pekka Lehto

Murhalesken muistelmat – Into Kustannus – kirjoittaja Anneli Auer

Syylliseksi kirjoitettu. Ulvilan surman uutisointia paperilla ja verkossa

Vaasan hovioikeuden tuomio Ulvilan surmasta Diaarinumero: R 14/232 .html muodossa
Antopäivä: 19.2.2015 Ratkaisunumero: 15/107766

Syyttäjälaitos vastaan Anneli Auer

20/04/2015

English speakers, please see the About page. This post is in Finnish. Posts in English can be found in their own category “in English”.

Blogin kotisivulla voit rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Arkisto-sivulta löytyy myös kaikki aiemmat kirjoitukset.

Syyttäjälaitos vastaan Anneli Auer

Vain yksi mies on kuollut… ja siitä seurasi vuosisadan viranomaisvaino syytöntä yksinhuoltaja leskiäitiä vastaan Suomessa. Porin poliisilla ja syyttäjillä on ollut tässä tehtävässä käytössään rajattomat resurssit ja valtion pohjaton kassa. Miljoonia euroja on palanut veronmaksajien rahoja vuosien varrella. Kukaan ei tosin vaivaudu selvittämään paljonko tarkalleen rahaa on palanut tähän mennessä, ja mihin?

Syytetty, mutta syytön Anneli Auer sensijaan on menettänyt prosessin aikana aivan kaiken; – vapautensa, maineensa, lapsensa, kotinsa, yrityksensä ja koko omaisuutensa. Mitään ei ole jäljellä, kaikki on menetetty, eikä taistelu oikeudesta ole vielä läheskään päättynyt. Equality of Arms (tasavertaisuus oikeudenkäynnissä) periaate ei toteudu Suomessa.

Anneli Auer vapautettiin helmikuussa 2015 toistamiseen miehensä Jukka S. Lahden murhasta Vaasan hovioikeuden tuomareiden päätöksellä. Useissa maissa laki double jeopardy‘stä estää sen, ettei ihmistä voida tuomita kuin kerran samasta rikoksesta. Anneli Auerin tapauksessa noudatettiin osassa EU maita käytössä olevaa European Convention on Human Rights periaatetta, että tapaus voidaan avata uudelleen mikäli asiassa ilmaantuu uusia todisteita, joiden perusteella aiempi tuomio olisi voinut olla raskauttava. (Esim. USAssa ja Englannissa jutun uudelleen avaaminen ei olisi mahdollista uusilla todisteillakaan).

“The provisions of the preceding paragraph shall not prevent the reopening of the case in accordance with the law and penal procedure of the State concerned, if there is evidence of new or newly discovered facts, or if there has been a fundamental defect in the previous proceedings, which could affect the outcome of the case. – Wikipedia/Double jeopardy

Anneli Auer vapautui ensimmäisen kerran murhasyytteestä vuonna 2011, mutta hänen veljensä Ari Auerin ja tämän vaimon Minna Auerin avustuksella syyttäjät saivat kuin tilauksesta tarvitsemiaan “uusia todisteita”, joilla juttu saatiin palautettua käräjäoikeuteen ja Anneli Auer takaisin kaltereiden taakse. Isänsä murhasta ja äitinsä vangitsemisesta traumatisoituneiden lasten kauhukertomukset äidistä ja isosiskosta paisuivat myymälävarkauksista Saatananpalvontaan, eläinten kidutukseen, isän murhaan ja raakaan väkivaltaan kotona. Lopulta tarinoihin saatiin ympättyä vielä seksuaalinen väkivalta. Kertomukset olivat niin yliampuvan rajuja, että henki niistä olisi vähintäänkin lähtenyt, mikäli ne olisivat olleet tosia. Niistä olisi myös jäänyt sellaisia jälkiä, joiden havaitsemiseen ei olisi tamperelaisen lääkärin UV-valoja tarvittu.

Tarinoissa esiintyneet muut lapset ja aikuiset kielsivät ehdottomasti niiden paikkaansapitävyyden. Huippusalaisia tarinoita oli harjoiteltu yhdessä enon ja tämän vaimon kanssa, jotka videoivat muistilapuilta tapahtunutta kerrontaa. Osa hirmuteoista olisi tapahtunut kerrostaloalueen pihamaalla ja yhteisellä kuntosalilla, jonne kaikilla asukkailla oli avain. Mukana olisi ollut muita pihapiirin lapsia, joista jokainen kielsi mitään kerrotunlaista tapahtuneen. Tarinoissa oli mukana myös muita aikuisia, jotka kielsivät mitään väitetynlaista tapahtuneen.

Väitän, että viranomaiset tiesivät alusta asti, etteivät lasten kertomukset voi pitää paikkaansa. Kukaan ei voi olla niin tyhmä, että olisi voinut pitää niitä tosina. Syyttäjät kuitenkin tiesivät “pelin” säännöt ja millaisia pelureita tarvitaan prosessia hämmentämään ja “pajatsoa tyhjentämään”. Näin saatiin kasaan monimutkainen salaisuuksien soppa, jonka päätteeksi kaksi syytöntä ihmistä sai pitkät vankeusrangaistukset suljettujen ovien takana. Jukka S. Lahden murhaaja sensijaan on saanut nauttia vapaudesta ja toinen toistaan uskomattomampien käänteiden seuraamisesta lehtien otsikoista. Vuosien varrella syyttömästä ulvilalaisesta pullantuoksuisesta perhekeskeisestä neljän lapsen äidistä on muokattu mediassa ja netin keskustelupalstoilla koko maan kammottavin naispaholainen.

Vapauttakaa Anneli

Vapauttakaamme Anneli Auer kaikista mielipuolisista syytöksistä

Edesmennyt Britti-journalisti ja kirjailija Richard Webster kirjoitti, että ihmisillä on syvä psykologinen tarve kertomuksiin absoluuttisesta pahuudesta.

Ihmiset tarvitsevat vihahahmoa, usein heille itselle täysin vierasta ihmistä tai ihmisjoukkoa (vihollista), johon jokainen voi ulkoistaa omia tuntemuksiaan ja pelkojaan. Anneli Auerille ja Jens Kukalle on langennut tämä rooli Suomessa, vaikka kumpikaan heistä ei ole tehnyt väitettyjä karmivia tekoja.

Websterin mukaan journalistit mielellään tyydyttävät lukijoiden tarpeen kauhutarinoille. Journalisteilla on ikäänkuin ammatillinen velvollisuus toteuttaa ja ylläpitää kauhutarinoilla moraalista paniikkia ja massahysteriaa. Keskiaikaisten noitavainojen tapaan tämä moderni “pahuuden metsästys” uhkaa kuitenkin syyttömien ihmisten elämää.

The secret of bryn estyn

The Secret of Bryn Estyn tells the story of the gravest series of miscarriages of justice in recent British history – how innocent lives have been destroyed, the public deceived and millions of pounds wasted in a hunt for a dark conspiracy which existed only in the imagination of the investigators.

Kun syyttäjät Jarmo Valkama ja Kalle Kulmala hakivat yhdessä valituslupaa Ulvilan murhajuttuun korkeimmalta oikeudelta elokuussa 2011, perustui se lasten kauhukertomuksiin äidistään ja sisarestaan. Syyttäjät halusivat, että lapsilta saadut “uudet todisteet” käsiteltäisiin oikeudessa. Näin tehtiin, ja Vaasan hovioikeus päätyi toistamiseen vapauttavaan tuomioon helmikuussa 2015. Miksi tämä ei riitä syyttäjille, vaikka useat oikeusoppineet totesivat päätöksen olleen erittäin hyvin perusteltu? Miksi syyttäjät päättivät silti pohtia vielä 60 päivän ajan valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen kera voisiko tuomiosta vielä kuitenkin valittaa korkeimmalle oikeudelle, ja saada jollain vippaskonstilla syyttömälle perheenäidille aikaiseksi elinkautinen tuomio murhasta, jota hän ei ole tehnyt?

Tunnustamalla voi ratkaista, silloin peli loppuu, eihän silloin (ole) enää mitään tarvetta tätä jatkaa, mutta jos hän ei tunnusta ja hän onkin syytön, niin silloin se…se pyörii. – Kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkama Ulvilan murhamysteeri elokuvassa

Syyttäjien vainolla ulvilalaista perheenäitiä vastaan ei ole näyttänyt olevan rajaa, eikä Anneli Auerille ole luvassa oikeutta vuosikausiin, elleivät kansalaiset rupea äänekkäästi vaatimaan lisää läpinäkyvyyttä ja selvityksiä viranomaisten toiminnasta asian ympärillä.

Nykyisen systeemin mukaan viranomaiset tutkivat itse itseään, mikä ei johda mihinkään. Sisäministeri Päivi Räsänen (kd) vaati hiljattain Poliisihallitukselta selvitystä Ulvilan murhan esitutkinnan puutteista. Poliisihallitus julkaisi selvityksestä poliisiylijohtaja Mikko Paateron (kok) allekirjoittaman muistion, jossa Vaasan hovioikeuden esilleottamat esitutkinnan puutteellisuudet on kylläkin listattu, mutta niitä ei käsitellä ollenkaan itse muistiossa. Sen sijaan muistiossa keskitytään kehumaan suomalaisen poliisin toimintaa ja tuloksia. Englannissa tälläistä “selvitystä” kutsutaan valkopesuksi.

“To whitewash is a metaphor meaning to gloss over or cover up vices, crimes or scandals or to exonerate by means of a perfunctory investigation or through biased presentation of data. It is especially used in the context of corporations, governments or other organisations.”Wikipedia; Whitewash (censorship)

LINKIT:

Porin pienet piirit, kuka tuntee kenet?

Vaasan hovioikeuden ratkaisu Ulvilan surma, 19.2.2015. Diaarinumero: R 14/232

Oikeustoimittaja Mikko Niskasaari puhuu poliisista, Ylen Puhe (kesto 57 minuuttia)

Professori Jyrki Virolainen; Syyttäjät hakevat valituslupaa Auerin jutussa

Oikeuspsykologian professori Pekka Santtila Tuomas Enbuske Showssa (kesto n. 9 minuuttia)

Poliisihallituksen muistio Ulvilan surman esitutkinnan puutteista

Miksi Ari Auer kääntyi siskoaan vastaan?

Webster: Bryn Estyn salaisuus

Journalism, Jersey and the Idea of Evil

+++

Blogin kotisivulla voi rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Arkisto-sivulta löytyy myös kaikki aiemmat kirjoitukset.

Kirjoita kommenttisi alle:
 

[contact-form]

 

Syyttäjäkaartia vastaan Anneli Auer

20/04/2015

English speakers, please see the About page. This post is in Finnish. Posts in English can be found in their own category “in English”.

Blogin kotisivulla voit rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Arkisto-sivulta löytyy myös kaikki aiemmat kirjoitukset.

Saario blown up

Jouko Saario

Muistaako kukaan enää kihlakunnansyyttäjä Jouko Saariota, jonka Länsi-Suomen syyttäjäviraston johtava kihlakunnansyyttäjä Kalle Kyhä määräsi helmikuussa 2012 pois tehtävästään seri-asiassa. Saarion tilalle vaihdettiin nopeasti Bodom-syyttäjänä tunnetuksi tullut Heli Haapalehto.

Bodomin murhista vuosikymmenten jälkeen syytetyksi joutunut Nils Gustaffsson todettiin erittäin kalliin oikeusprosessin jälkeen lopulta syyttömäksi, sillä Haapalehdon valheelliset väitteet eivät pitäneet paikkaansa. Tekninen tutkinta osoitti syyttäjien teonkuvauksen mahdottomaksi. Nils Gustafssonin verta löytyi teltan pohjalta juuri siitä, missä hän jo vuonna 1960 oli kertonut nukkuneensa. Syyttäjien sepite, että Gustafsson oli suljettu ulos teltasta ja hyökkäsi ulkoapäin oli siten mahdoton – seikka jonka he tiesivät jo syytteen nostaessaan.

Herää siis kysymys miksi yhteiskunnalle kalliita mediasirkus-oikeudenkäyntejä käydään syyttömiä vastaan Suomessa tietyn syyttäjäporukan voimin? Se on tietenkin yksi tapa pitää mm. syyttäjälaitokset ja oikeusistuimet työllistettyinä aikana, jona rikollisuuden määrä on laskenut Suomessa (ja muualla länsimaissa). Mediatalot hyötyvät myöskin symbioosistaan poliisiin ja syyttäjiin, ja heiltä saaduista myyvistä otsikoista. 

Heli Haapalehto

Heli Haapalehto

Oikeustoimittaja Mikko Niskasaari kirjoittaa blogissaan, että Heli Haapalehto on työskennellyt aiemmin valtakunnansyyttäjänvirastossa Helsingissä toimenaan poliisirikosten peittely ¹). Anneli Auerin ja Jens Kukan tapauksissa ollaankin useita poliisirikoksia urakalla peitelty. 

Syyttäjän tehtävät:

“Syyttäjän tehtävänä on huolehtia rikosoikeudellisen vastuun toteuttamisesta hänen käsiteltävänään olevassa asiassa tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti asianosaisten oikeusturvan ja yleisen edun edellyttämällä tavalla. Syyte on nostettava, kun on olemassa todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi. Jos syytettä ei nosteta, syyttäjän on tehtävä päätös syyttämättä jättämisestä.

Syyttäjän on oltava objektiivinen. Hänen on otettava tasapuolisesti huomioon myös se selvitys, jota esitetään rikosepäilyjä vastaan. Lisäksi syyttäjän on tehtävä työnsä joutuisasti ja taloudellisesti.

Syyttäjä on ratkaisuissaan riippumaton ja itsenäinen. Hän ei yksittäisessä asiassa voi eikä saa ottaa vastaan ohjeita tai määräyksiä keneltäkään. Siten esimerkiksi poliisin kanta siitä, kuka on syyllistynyt rikokseen, ei sido syyttäjää.

Syyttäjä voi tutkinnanjohtajan esityksestä tietyissä tapauksissa määrätä, että esitutkintaa ei toimiteta tai jo aloitettu esitutkinta lopetetaan. Tätä kutsutaan esitutkinnan rajoittamiseksi.”

– Valtakunnansyyttäjänviraston nettisivuilta http://www.vksv.oikeus.fi

Paula Pajula

Paula Pajula

 

kalle kulmala

Kalle Kulmala

 

Jarmo Valkama

Jarmo Valkama

“Kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkama, olet lukenut aivan kaiken materiaalin liittyen tähän Ulvilan tapaukseen. Oletko 110% varma siitä, että Anneli Auer on surmannut aviomiehensä Jukka S. Lahden?

“En mä ota minkäänlaista kantaa siihenkää asiaan, että että tota en oo missään vaiheess ottanu, ett tuota, kun niinku sanottu niin käytän jälleen kulunutta sanontaa “ei ole savuavaa asetta löytyny kenenkään kädestä”, niin se asia on aina sillon enemmän tai vähemmän tulkinnanvaranen. Nyt taas, kun asioita tutkitaan ja pohditaan ja analysoidaan juriidisesti, että mikä on niinku, kun oikeus päättää, että onko joku syyllinen tai syytön, niin sehän perustuu tämmösiin päättävän elimen ja näiden ihmisten niinkun omaan tunnetilaan ja tämmöseen, että onko heidän mielestään näyttö riittävä ja se on aina… se on inhimillistä toimintaa…ja siinä voi tota edelleenkin tulla semmonen, että näyttö ei riitä” 

-Kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkama Radio Rock 09.05.2012

Muita Auer-tapauksen työllistämiä syyttäjiä ovat ainakin Krista Soukola, Tapio Mäkinen ja Kari Frilander. Heistä lisää myöhemmin.

Edelläolevan syyttäjäkaartin esimiehiä ovat:

Matti Nissinen

Valtakunnansyyttäjä

“Syyttäjälaitosta johtaa ylimpänä syyttäjänä valtakunnansyyttäjä. Valtakunnansyyttäjänä toimii oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari Matti Nissinen. Hänen sijaisenaan toimii apulaisvaltakunnansyyttäjä. Valtakunnansyyttäjä toimii syyttäjänä asioissa, jotka hänelle lain mukaan kuuluvat tai jotka hän ottaa käsiteltävikseen. Hän päättää muun muassa syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä ja syyttäjien edustamisesta korkeimmassa oikeudessa. Valtakunnansyyttäjän tehtäviin kuuluu myös edistää syyttäjäntoiminnan oikeudellista laatua ja yhdenmukaisuutta. Hän nimittää kihlakunnansyyttäjät, osallistuu lainsäädännön kehittämiseen, antaa yleisiä ohjeita syyttäjille ja valvoo alaisiaan syyttäjiä. Hän voi ottaa itse ratkaistavakseen alaiselleen syyttäjälle kuuluvan asian ja määrätä alaisensa syyttäjän ajamaan syytettä, jonka nostamisesta hän on päättänyt. Valtakunnansyyttäjä ajaa syytettä valtakunnanoikeudessa.”

– Valtakunnansyyttäjänviraston nettisivuilta http://www.vksv.oikeus.fi

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissisellä on ollut valta puhaltaa syyttäjä Jarmo Valkaman ja kumppaneiden peli poikki aivan koska tahansa, mutta näin hän ei ole kuitenkaan tehnyt.

Syksyllä 2011 Nissinen kertoi Ylen A-Talk-ohjelmassa tietävänsä varmuudella, etteivät seksuaalirikostutkinnat ja murhajuttu liity mitenkään toisiinsa. Näin perusteltiin juttujen käsittely oikeudessa erillisinä tapauksina. Puoli vuotta myöhemmin syyttäjät kuitenkin myönsivät rikosasioiden keskinäisen yhteyden ilmoittamalla julkisuuteen, että Auer-juttu saa neljä syyttäjää.

Helmikuussa 2015 Nissinen esiintyi jälleen Ylen A-Talk-ohjelmassa keskustelemassa tällä kertaa Vaasan hovioikeuden ratkaisusta. Hän kertoi olleensa jossainmäärin yllättynyt vapauttavasta tuomiosta, mutta seuranneensa asiaa vain median ja toisten kertoman välityksellä. Olisi hyvä tietää ketkä kaikki ovat valtakunnansyyttäjää asiassa vuosien varrella briiffanneet, sillä tieto on osoittautunut harhaanjohtavaksi.

Yllätyskäänne Anneli Auer-jutussa: 4 syyttäjää tutkimaan

Länsi-Suomen syyttäjäviraston johtava kihlakunnansyyttäjä Kalle Kyhä jäi eläkkeelle vuonna 2013

Länsi-Suomen syyttäjäviraston johtava kihlakunnansyyttäjä Kalle Kyhä jäi eläkkeelle virastaan kesällä 2013

 Julkaistu: 19.3.2012 14:12

Anneli Aueriin kohdistuvan rikosepäilyn tutkinnassa on sattunut yllättävä käänne.

Länsi-Suomen syyttäjänviraston johtava kihlakunnansyyttäjä Kalle Kyhä on tänään määrännyt neljän syyttäjän ryhmän vastaamaan kahdesta erillisestä rikosasiasta, joissa molemmissa on ainakin toisena epäiltynä Anneli Auer.

Rikosasioiden keskinäisen yhteyden vuoksi kumpaankin asiaan on määrätty syyttäjiksi Länsi-Suomen syyttäjänviraston kihlakunnansyyttäjät Jarmo Valkama, Kalle Kulmala, Heli Haapalehto ja Paula Pajula.

Länsi-Suomen syyttäjänviraston mukaan syyttäjäryhmän vastuut on jaettu niin, että kihlakunnansyyttäjät Valkama ja Kulmala vastaavat ensisijaisesti Porissa vireillä olevasta asiasta, jossa avustavina syyttäjinä toimivat kihlakunnansyyttäjät Haapalehto ja Pajula. Tätä asiaa koskevasta tiedottamisesta vastaa kihlakunnansyyttäjä Valkama.

Vaasan hovioikeus on antanut jutussa tuomion 1.7.2011 ja syyttäjät ovat hakeneet korkeimmasta oikeudesta valituslupaa. Asiassa suoritetaan edelleen esitutkintaa.

Toisesta Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa vireillä olevasta törkeää raiskausta ym. koskevasta rikosasiasta vastaavat ensisijaisesti kihlakunnansyyttäjät Haapalehto ja Pajula. Avustavina syyttäjinä asiassa toimivat kihlakunnansyyttäjät Valkama ja Kulmala. Tätä asiaa koskevasta tiedottamisesta vastaa kihlakunnansyyttäjä Haapalehto.

Syyttäjänviraston mukaan päätöksestä ei voida antaa lisätietoja, koska Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa vireillä olevan asian käsittely on määrätty salaiseksi.

IS

***

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen oikeana kätenä toimii apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske. Kalske on kunnostautunut Auer-jutussa seuraavalla tavalla:

Auerin Ulvila-kanteluista ei jatkotoimia

Satakunnan Kansa, Päivitetty 14.7.2014 12:39, julkaistu 14.7.2014 12:34

Auer oli tehnyt aikoinaan tutkintapyynnön yhdestä vyyhden tutkinnanjohtajasta Pauli Kuusirannasta sekä yhdestä jutun tutkijasta. (Tapio Santaojasta).

Anneli Auerin kantelu kahden poliisimiehen toimista Ulvilan henkirikoksen esitutkinnassa ei johda jatkotoimiin. Asiasta päätti apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske.

Auer oli tehnyt aikoinaan tutkintapyynnön yhdestä vyyhden tutkinnanjohtajasta Pauli Kuusirannasta sekä yhdestä jutun tutkijasta. Marraskuussa kihlakunnansyyttäjä katsoi, ettei heitä ole syytä epäillä virkarikoksista, eikä näin ollut perusteita aloittaa esitutkintaa. Asiaa arvioi syyttäjä, koska tutkintapyyntö koski poliiseja.

Auer kanteli seuraavaksi valtakunnansyyttäjänvirastoon keväällä ja pyysi esitutkinnan aloittamista. Maanantaina antamassaan ratkaisussa apulaisvaltakunnansyyttäjä arvioi kihlakunnansyyttäjän ratkaisun oikeaksi, eikä asiaa ole syytä arvioida uudelleen.

 

Jorma Kalske

Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske

Apulaisvaltakunnansyyttäjä

“Apulaisvaltakunnansyyttäjän virkaa hoitaa varatuomari, laamanni Jorma Kalske. Hänen sijaisenaan toimii virkaiässä vanhin yksikön päälliköksi määrätty valtionsyyttäjä. Syyttäjälaitoksen ylimmän johdon tehtävät on jaettu valtakunnansyyttäjän ja apulaisvaltakunnansyyttäjän kesken. Apulaisvaltakunnansyyttäjä ratkaisee samoin valtuuksin kuin valtakunnansyyttäjä hänen käsiteltäväkseen kuuluvat asiat ja toimii valtakunnansyyttäjän sijaisena. Heidän välisestään työnjaosta määrätään Valtakunnansyyttäjänviraston työjärjestyksessä.
Apulaisvaltakunnansyyttäjä ratkaisee muun muassa syyttäjälaitoksen yleistä hallintoa koskevat sekä ylimmän syyttäjän toimenpiteitä edellyttävät asiat. Apulaisvaltakunnansyyttäjälle kuuluvat myös sananvapautta koskevat asiat.”

– Valtakunnansyyttäjänviraston nettisivuilta http://www.vksv.oikeus.fi

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen aiempi kannanotto Auer tapaukseen:

Valtakunnansyyttäjä: Ulvilan murhatapauksen käsittely kestänyt valitettavan pitkään

JULKAISTU 19.10.2012 10:38

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen pahoittelee, että Ulvilan murhatapauksen käsittely on kestänyt pitkään.
Nissinen toteaa tänään lähettämässään tiedotteessa, että korkeimman oikeuden päätös palauttaa asia Satakunnan käräjäoikeuden käsiteltäväksi on perusteltua.

– Asian vaiheet ovat olleet varsin poikkeuksellisia, mistä syystä myös todistusaineisto on rakentunut poikkeuksellisella tavalla, Nissinen toteaa.

Anneli Aueria syytetään miehensä murhasta. Nissinen huomauttaa, että syyte koskee äärimmäisen vakavaa rikosta. Sen takia kaikkien osapuolten oikeusturva puoltaa valtakunnansyyttäjän mielestä käsittelyn palauttamista käräjäoikeuteen.

Nissinen uskoo, että Ulvilan murhajutun käsittely voi sujua nopeammin kuin ensimmäisellä kerralla.

– En kuitenkaan näe esteitä sille, etteikö tämä toinen kierros voisi edetä huomattavasti joutuisammin. Tiedän, että ainakin jutun syyttäjät pyrkivät siihen.

 (MTV3)

***

“Kun ei ole näyttöä, ei ole, vaikka oltaisiin mitä mieltä.” – Anneli Auerin asianajaja Juha Manner

***

MUUTA LUETTAVAA:

Jorma Kalske, korruption isä 

LINKIT:

http://www.oikeus.fi/syyttaja/fi/index/syyttajalaitos/syyttajantehtavat.html

¹)  Virkavaltaa & mielivaltaa

Katso Ulvilan murhamysteeri netissä

Tilaa Ulvilan murhamysteeri DVD

+++

Blogin kotisivulla voi rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Arkisto-sivulta löytyy myös kaikki aiemmat kirjoitukset.

Kirjoita kommenttisi alle:
 

[contact-form]

 

KANTELU – osa 1- Mediaoikeudenkäynti

04/09/2014

English speakers, please see the About page. This post is in Finnish. Posts in English can be found in their own category “in English”.

Blogin kotisivulla voit rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Kaikki kirjoitukset löytyvät myös Arkisto-sivulta.

Julkaisen alla otteen oikeuskansleri Jaakko Jonkalle joulukuussa 2012 tekemästäni kantelusta.

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka

Oikeuskansleri Jaakko Jonkka

 

Ylimitoitettu pidätys ja valheellinen tiedotus

Jens Kukka pidätettiin torstaina 08.09.2011 liittyen Anneli Auerin lasten kertomuksiin raiskauksista. Pakkokeinolain turvin hänet noudettiin kotoaan kahdeksan poliisin voimin, jolloin tehtiin myös ensimmäinen kotietsintä. Hän ei saanut edes soittaa omaisilleen. Vasta lauantaina 10.09.2011 poliisista soitettiin nimetön soitto, että “Jens on Turussa ja tarvitsee tupakkaa ja vaatteita”. Soittaja ei edes kertonut olevansa poliisi, tai missä tarkalleen Turussa Jens Kukka olisi. “Jens saa kertoa sen sitten itse” oli vastaus 79-vuotiaalle isälle. Isä, taksimies itsekin, otti poliisiin yhteyttä Helsingissä, jota kautta selvisi Jens Kukan olinpaikka Turun poliisivankilan sellissä. Sinne saavuttuaan isää ja poikaa kiellettiin jyrkästi puhumasta mitään siitä miksi Jens oli pidätettynä. Näin alkoi koko perhettäni koskettava painajainen. Huomauttaisin vielä tähän väliin, että meillä ei ole perheessäni kenelläkään rikollista taustaa.

Veljeni Jens Kukka ei ole pedofiili, eikä hän ole käyttänyt seksuaalisesti kenenkään lapsia hyväkseen, tai lyönyt sadistisesti vyöllä. Hänellä ei ole mitään sellaista taipumusta historiassaan, – päinvastoin. Poliisikaan ei ole löytänyt mitään todisteita laajoista kotietsinnöistä huolimatta, tietokoneet ja muut tutkittuaan. Syytteet ja tuomiot perustuvat pelkästään Anneli Auerin nuorimpien lasten puheisiin. Vanhin tytär, nyt 15v, sekä naapurien lapset kieltävät mitään väkivalta- ja seksuaalirikoksia tapahtuneen. Miksi isänsä murhasta traumatisoituneiden nuorimpien kolmen lapsen tarinoita pidetään uskottavina miltään osin sen jälkeen, kun käräjäoikeus hylkäsi niiden paikkaansa pitävyyden niiltä osin, kuin ne täysin mahdottomiksi todettiin? Saatananpalvonta oli yksi näistä epätosiksi todetuista väitteistä. Muita olivat mm. sellaiset väitetyt tilanteet, joissa joku ulkopuolinen olisi varmasti huomannut teot.

Oikeutta käyty mediassa

Jo pedofiliasyytteiden alkuvaiheissa on ollut aistittavissa selvä Anneli Auerin ajojahti, perustuen poliisin valheelliseen tiedottamiseen asioista: “tämä ei liity Ulvilan murhan tutkintaan”, “kiistatonta kuvamateriaalia on löytynyt” jne. Yleistä mielipidettä syyllisyydestä on manipuloitu valheellisella ja yksipuolisella tiedottamisella poliisin sekä syyttäjien toimesta. Oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on näin ollen luotu  miltei olemattomat mahdollisuudet sen lisäksi, että kaikki on määrätty salaiseksi.

Mikä oli tutkinnanjohtaja Salonsaaren tarkoitus, kun lehdissä julkaistiin 16.09.2011 “perhekerho yhdistää Auerin ja rikoskumppanin?  Miksi veljeni leimattiin välittömästi lehdistössä Auerin rikoskumppaniksi, jo kauan ennenkuin asiasta oli edes esitutkinta valmis? Taksiyrityksen mainoksesta perhekerhon sivuilta oli helppo selvittää veljeni henkilöllisyys.

Jutun salaiseksi määräämisestä huolimatta valokuvaajat päästettiin Varsinais-Suomen käräjäoikeuden istunnon alussa 17.02.2012 saliin ottamaan valokuvia. Nyt saatiin mediaan näyttävät otsikot “Auerin ex-miesystävä saapui oikeuteen kasvot peitettyinä.” Otsikolla ja valokuvilla saadaan lukijat päättelemään, että syytetyllä olisi jotain peiteltävää asiassa.

Veljelleni oli tullut täytenä yllätyksenä, että KT Katajamäki oli antanut medialle luvan kuvata salissa, vaikka veljeni henkilöllisyyden piti olla edelleenkin yhtä lailla salassapidettävää, kuin kaikki muukin. AA Hakanen vastusti valokuvauslupaa, mutta KT Katajamäki totesi vain, että tiedotusvälineillä on oikeutensa (!?). Lehdet saivat kuvata noin minuutin ennen istunnon alkua.

KT  Katajamäen medialle antamassa tiedotteessa luki veljeni koko nimi. Annettiinko medialle myös Auerin lasten nimet tiedotteessa, vai koskiko salaus eri tavoin eri asianosaisia?

KT Katajamäelle taasen tuli yllätyksenä se, että syyttäjät olivat etukäteen tiedotteessaan ilmoittaneet medialle, että juttu tullaan käsittelemään suljetuin ovin.

Mediassa otsikoitiin näyttävästi 22.09.2011, että veljeni tietokoneelta olisi löydetty kiistatonta kuvamateriaalia. “Satakunnan Kansan saamien tietojen mukaan Anneli Auerin ja helsinkiläisen taksiyrittäjän törkeät seksuaaliset hyväksikäyttörikosepäilyt on ikuistettu kuvatallenteelle”. Todellisuudessa kyse oli poliisin vuotamasta lavastusyrityksestä, jolla xxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxxx annettiin lukijoille käsitys, että syytetyt ovat todellakin syyllisiä.

Julkisuuteen väitettiin kivenkovaan, etteivät seri-epäilyt liity mitenkään Ulvilan surmaan, vaikka tutkinnanjohtaja Salonsaari ja kihlakunnansyyttäjä Jarmo Valkama ovat alusta alkaen tienneet, ettei Anneli Aueria pelkillä lasten pahoinpitelysyytteillä tai saatananpalvontaväitteillä saada tuomituksi elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tarvittiin rankempaa materiaalia Annelin nuorimmilta lapsilta, jota sitten Ari Auerin myötävaikutuksella ja lapsia johdattelevasti kuulustelemalla saatiin lopulta tuotetuksi. Näin liitettiin veljeni nimi asiaan. Alunperin lapset olivat kertoneet enolleen ainoastaan saatananpalvontaan ja väkivaltaan viittaavia asioita.

 

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen laittoi arvovaltansa peliin syksyllä 2011

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinen laittoi arvovaltansa peliin syksyllä 2011

Valtakunnansyyttäjä Matti Nissinenkin laittoi kasvonsa peliin 22.09.2011, vakuuttaessaan Ylen A-talkissa televisiokatsojia heti tutkintojen alkuvaiheessa, että Anneli Auerin epäilyillä seksuaalirikoksilla ei ole mitään tekemistä Ulvilan murhan kanssa. Poliisilla ja syyttäjillä oli kuitenkin jo tiedossaan Anneli Auerin 12-vuotiaan pojan hurjat kertomukset, joissa hän väittää mm. isosiskon (silloin 9v.) ja äidin yhdessä tappaneen isän ja käyttäneen teossa laudoista tehtyä kilpeä ja pyyhkeitä.

Professori Jyrki Virolainen kommentoi Nissisen toimia näin blogissaan nro 483,123.9.2011:

“35. Miksi Matti Nissinen halusi kiistää, kuten Jarkko Sipiläkin ihmetteli, niin tiukasti murhatutkinnan ja seksuaalirikosten tutkinnan välisen yhteyden, vaikka rikosten tekoajat menevät osin päällekkäin ja Anneli A. on epäiltynä molemmissa rikoksissa ja lisäksi Annelin lapsilla on ilmeisesti keskeinen rooli myös seksuaalirikoksissa? Miksi valtakunnansyyttäjä päätti tulla itse A-Talk-ohjelmaan, vaikka keskustelua piti käydä lähinnä vain niin sanotusti “ylätasolla” eikä puuttua Ulvila-jutun yksityiskohtiin? Miksi Nissinen katsoi asiakseen paukauttaa suorassa tv-lähetyksessä, että hän kyllä varmasti tietää, ettei mainitulla kahdella asialla ja niiden tutkinnalla ole mitään yhteyttä keskenään? Eikö Nissisen olisi pitänyt pysytellä poissa keskustelusta, sillä onhan hänellä molemmissa tapauksissa molemmista jutuista sisäpiiritietoa, sillä hän on kyseisissä jutuissa mukana olevien paikallissyyttäjien korkea esimies,  jonka johtama virasto (VKSV) ilmeisesti herkeämättä seuraa juttuja ja niiden esitutkintaa? Nissinen sanoi olevansa varma siitä, ettei aloitettu seksuaalirikosten esitutkinta vaikuta mitenkään syyttäjän valituslupaa käsittelevän korkeimman oikeuden tuomareiden harkintaan, koska nämä ovat niin “kovan tason ammattilaisia.” Nissisen väite on pelkkä olettama, joka ei todellisuudessa taida pitää paikkaansa, sillä oikeusneuvoksetkin ovat vain ihmisiä ja seuraavat yleensä tarkasti tiedotusvälineiden rikosuutisia. “1)

Rikottiinko esitutkintalakia, kun lehdistössä laajasti mainostettuja kiistattomia valokuvia ei veljelleni edes näytetty? Hän kielsi jyrkästi ottaneensa epäsiveellisiä kuvia lapsista, surffanneensa lapsipornosivuilla, tai tallentaneensa lapsipornokuvia tietokoneellensa. Lopulta syyte lasta esittävien epäsiveellisten kuvien hallussapidosta jätettiin nostamatta, koska sellaisia ei alunperinkään ollut olemassa.

Olen ollut järkyttynyt näistä useista eri yrityksistä lavastaa veljestäni syyllistä mediassa. Veljeni tietokoneelle tallennettujen normaalien “perhealbumi”-kuvien ympärille oli aseteltu pornosivustoilta aikuisten seksiaktikuvia siten, että katsojalle syntyy likainen assosiaatio, että veljeni mielessä olisi seksiakti vieressään hymyilevän pienen lapsen kanssa. Nähtävästi Satakunnan poliisissa tunnetaan semiotiikan perusteet.

Mediaoikeudenkäynti

Käsite mediaoikeudenkäynti tarkoittaa sitä, että media lietsoo julkista hysteriaa ja lynkkausmielialaa ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana, estäen mahdollisuuden  oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tästä seuraa syyttömiksi todetuille elinikäistä haittaa, kuten mahdollinen välitön hengenvaara, ja maineen ikuinen menettäminen, joka ulottuu tälläisissä tapauksissa henkilön koko perheeseen.

Trial by media – Wikipedia: 

“Trial by media is a phrase popular in the late 20th century and early 21st century to describe the impact of television and newspaper coverage on a person’s reputation by creating a widespread perception of guilt or innocence before, or after, a verdict in a court of law.

In the United Kingdom there is a heated debate between those who support a free press which is largely uncensored and those who place a higher priority on an individual’s right to privacy and right to a fair trial.

During high publicity court cases, the media are often accused of provoking an atmosphere of public hysteria akin to a lynch mob which not only makes a fair trial nearly impossible but means that regardless of the result of the trial the accused will not be able to live the rest of their life without intense public scrutiny.”

Tässä Suomen rikoshistorian erikoisimmassa tapauksessa on oikeutta käyty yksipuolisesti median kautta. Valtamedia ei ole antanut minkäänlaiselle puolustukselle puheenvuoroa.

Satakunnan Kansa (Alma Media) hyllytti toimittajalle antamani haastattelun Joulukuussa 2011, eikä yksikään muukaan lehti ole osoittanut kiinnostusta kuulemaan omaisten näkemyksiä asiassa. Poliisi ja syyttäjät ovat saaneet olla yksin äänessä.

Itsenäinen ja vapaa lehdistö on kuitenkin demokratian kulmakiviä, ja nyt me omaiset kyseenalaistammekin suomalaisen median riippumattomuuden. Onko Suomessa todella niin, että poliisi ja oikeuslaitos pystyvät ohjailemaan demokraattisille maille niin tärkeätä vapaata journalismia?

Veljeni asianajaja Miikka Hakaselle määrätty ilmaisukielto, ja sakkorangaistus veljeni kirjeen jakamisesta medialle, ovat olleet jo alusta alkaen tietoisia yrityksiä vaientaa puolustus.

Linkit:

1) Jyrki Virolainen, 23.09.2011, blogi nro 483.

Ulvilan murhamysteerin tv-keskustelussa mystistä tietovajetta: 

http://jyrkivirolainen.blogspot.co.uk/2011/09/483-ulvilan-murhamysteeria-koskevassa.html

KANTELUN JATKO-OSAT TULOSSA PIAN…

+++

Blogin kotisivulla voit rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Kaikki kirjoitukset löytyvät myös Arkisto-sivulta.

Kirjoita kommenttisi alle:
[contact-form]

 

Näkyviä ongelmia poliisin sisällä

24/04/2014

English speakers, please see the About page. This post is in Finnish. Posts in English can be found in their own category “in English”.

Blogin kotisivulla voit rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Kaikki kirjoitukset löytyvät myös Arkisto-sivulta.

… 

Oikeustoimittaja Mikko Niskasaari on kritisoinut kirjoituksissaan jo iät ajat poliisin ja valtakunnansyyttäjän viraston yhteisesti ylläpitämää läpimätää ja suorastaan rikollista toimintaa Suomessa. Alla on hänen kirjoituksensa vuodelta 2008,  jo kauan ennen Auer ja Aarnio tutkintojen julkisuuteen tuomia ongelmia. Kirjoituksesta näkee, että mitään ei ole tehty asioiden korjaamiseksi vuosien saatossa. Usein naamatkin ovat samoja näissä tarinoissa.

Tilanne on erittäin kurja kaikille niille hyville ja rehellisille poliiseille ja virkamiehille, joita minäkin tiedän Suomessa paljon olevan. On epäreilua, että hekin joutuvat kärsimään päällystönsä sikailusta ja systeemin vioista (miksi muuksikaan voi sanoa alempana kuvatunlaista toimintaa?).

Näyttää kuin vain röyhkeimmät yksilöt pääsisivät nykyisen systeemin vallitessa etenemään poliisiorganisaatiossa kyynärpää-taktiikalla. Myös perästävedettävät ja nöyristelijät palkitaan “palveluistaan”. Sain hämmästellä henkilökohtaisesti näitä itseään vapaaehtoisesti “jalkaan ampuvia” poliiseja Porin viimeisimmillä murhakäräjillä, jotka kertoivat hoitaneensa tehtävänsä hyvin huonosti ja pintapuolisesti. Ehkä he toivoivat, että oikeussalissa vastuu heidän huonosta työstään vieritettäisiin alkuperäisen tutkinnanjohtaja Juha Joutsenlahden niskaan, jonka olisi kaikesta päätellen pitänyt pidellä heitä kädestä Ulvilassa murha-asetta etsittäessä.

Poliisi saa väärentää esitutkintapöytäkirjan

« : Heinäkuu 21, 2008, 05:48:39 » Kirjoittaja Mikko Niskasaari

Valtakunnansyyttäjän viraston kesäkuisen päätöksen mukaan poliisilla on oikeus väärentää esitutkintapöytäkirja mielensä mukaiseksi. Tämä sinänsä ällistyttävä linjaus ei ole edes tuore, sillä apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske pääsi, valtionsyyttäjä Jarmo Rautakosken esittelystä jo kesäkuussa 2005 Suomen oikeushistoriaan valehtelemalla, ettei poliisin tekemä väärennös “ole väärennös, koska se on tehty virkavastuulla”. Tuolloin kyseessä oli Espoon poliisilaitoksen rikoskomisario Timo Seppälän ja rikosylikonstaapeli Jan Sinenkarin tekemä tutkintailmoituksen väärentäminen. Tällä kertaa kyseessä oli helsinkiläisen komisarion tekemä koko esitutkintapöytäkirjan väärentäminen, jonka siunasi valtiosyyttäjä Raija Toiviainen valtionsyyttäjä Ari-Pekka Koiviston esittelystä (25.6.2008, dnro 253/21/07).

Väärennös ja sen peittely tapahtuivat näin:

Komisario Petri Juvonen Helsingin poliisilaitokselta määrättiin syksyllä 2004 tutkinnanjohtajaksi juttuun, jossa rikoksesta oli epäiltynä – ja on edelleen – kaksi syyttäjää.

Juvonen väärensi keväällä 2005 esitutkintapöytäkirjan. Hän poisti esitutkinta–aineistosta koko rikosilmoituksen ja noin 9/10 poliisille toimitetusta, rikosilmoitusta tukevasta todisteaineistosta. Tämän jälkeen Juvonen valehteli kylmästi, ettei rikosepäilyn tueksi ole esitetty näyttöä, joten esitutkintaa ei suoriteta. 

Juvosesta jätettiin rikosilmoitus, väärennöksestä ja törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä. Tutkinnanjohtajaksi määrättiin Vantaalta kihlakunnansyyttäjä Jukka Haavisto, joka päätti ettei Juvosen rikosta tutkita. Hänellä oli Haaviston mielestä oikeus ottaa esitutkintapöytäkirjaan mitä halusi ja jättää pois mitä huvitti. Juvosen pimittämiin asiakirjoihin ja niiden merkitykseen, edes hävitettyyn rikosilmoitukseen, Haavisto ei ottanut mitään kantaa. Hän ei siis edes yrittänyt väittää niiden olleen epärelevantteja. Niinpä päätöstä ei voi tulkita muutoin, kuin että Haaviston mielestä tutkinnanjohtaja voi tehdä esitutkintapöytäkirjalle aivan mitä haluaa.

Haavistosta  ja uudelleen Juvosesta jätettiin rikosilmoitus sisäministeriön poliisiosastolle. Siellä päätettiin jättää tutkimatta molempien rikokset. Päätöksen esitteli poliisijohtaja Jouni Välkki, jonka mielestä Juvosella oli oikeus väärentää esitutkintapöytäkirja mieleisekseen.  Poliisina Välkillä ei tosin ollut mitään valtuuksia esitellä tällaista poliisimiehen, siis Juvosen osalta. Tämä on aivan alkeisasia, josta poliisijohtaja Jouni Välkki ei tietenkään voi olla tietämätön.

Seuraava rikosilmoitus koski näin ollen Petri Juvosta, Jukka Haavistoa ja Jouni Välkkiä.

Kesäkuussa 2008 valtiosyyttäjä Raija Toiviainen ja valtionsyyttäjä Ari-Pekka Koiviston valehtelivat päätöksessään, että

komisario Petri Juvosella oli oikeus väärentää esitutkintapöytäkirja mielensä mukaiseksi, joten

syyttäjä Jukka Haavisto sai jättää Juvosen rikokset tutkimatta, joten

myöskään poliisijohtaja Jouni Välkki ei syyllistynyt rikokseen, päättäessään, vastoin lain kategorista kieltoa, jättää poliisirikos tutkimatta. Toiviainen ja Koivisto ovat muotoilleet tekstinsä niin, että he sivuuttavat kokonaan sen kiusallisen asian, ettei poliisijohtaja voi päättää, ettei poliisimiehen rikosta tutkita.

Raija Toiviainen ja Ari-Pekka Koivisto eivät ottaneet mitään kantaa alkuperäisen rikoksen kohteena olleisiin, esitutkintapöytäkirjasta poistettuihin asiakirjoihin ja niiden merkitykseen näyttönä. He eivät siis edes yrittäneet väittää, että Juvosen pimittämä aineisto, olisi, rikosilmoituksesta lähtien, asiassa epärelevanttia. Toiviainen ja Koivisto vain valehtelivat kylmästi: “Juvosella on ollut harkintavalta päättää, mitä aineistoa hän tutkinnanjohtajana liittää esitutkintaan”. Huomatkaa: ei siis valtaa, vaan valta.

Toiviaisen ja Koiviston  päätöksestä on turha etsiä juridisia perusteita. Sen sijaan sieltä löytyy viittauksia mm. oikeuskansleri Jaakko Jonkan, sekä toisaalta apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen, valtionsyyttäjä Jarmo Rautakosken esittelystä tekemiin päätöksiin, joiden mukaan poliisi saa väärentää esitutkinta-aineiston.

Näin on siis käyty läpi herra toisensa jälkeen ja tulos on, että poliisi saa väärentää esitutkinta-aineiston mielensä mukaiseksi. Tämä on poliisiylijohdon ja  valtakunnansyyttäjän viraston virallinen kanta.

Onko kanta lain mukainen? Ei ole, sanoo normaalikansalaisella jo järki, ja saman sanovat mm. poliisi- ja  esitutkintalaki.

On kaikki perusteet epäillä, että Juvonen on syyllistynyt väärennökseen ja törkeään virka-aseman väärinkäyttöön, ja vastaavasti on täydet perusteet epäillä, että rikosta suojelleet ja peitelleet Haavisto, Välkki, Kalske, Rautakoski, Toiviainen ja Koivisto ovat syyllistyneet täysin harkitusti törkeään virka-aseman väärinkäyttämiseen.

Näin he voivat tehdä huoletta maassa, jossa poliisi- ja syyttäjälaitos on lähes täysin kaiken laillisuusvalvonnan ulkopuolella. Paitsi siinä tapauksessa, että asia viedään tuomioistuimeen – ja juuri siksi koko apparaatti estää poliisien ja syyttäjien virkarikosten tutkinnan heti alkuunsa. Poliisi- ja syyttäjälaitoksella ei ole varaa siihen, että epäillyt virkarikokset tutkittaisiin, ja asia päätyisikin jonkun riveistä lipsuneen syyttäjän toimesta tuomarien ratkaistavaksi.

Lähde: http://sanomat24.fi/keskustelu/index.php?topic=1234.0

+++

Blogistin kommentti:

Näin Suomessa piiri pieni pyörii ja kansalaisille jaetaan virkamiesporukoilla omankäden oikeutta modernin sivistysvaltion nimissä. Anneli Auer ja veljeni Jens Kukka ovat saaneet maistaa tuota “oikeutta”. Molemmat ovat istuneet syyttöminä vankilassa suomalaisten (Huom. ei nigerialaisten tai venäläisten) virkamiesten epärehellisen ja/tai kädettömän toiminnan vuoksi.

Haluan kaikkien epärehellisten roistojen ja heidän esimiestensä päät vadille veljeni Jens Kukan ja Anneli Auerin asiassa. Suomessa on mielestäni tultu siihen pisteeseen, että joko virkamieskoneisto putsataan totaalisesti epärehellisistä ja kelvottomista yksilöistä, tai jatketaan korruptoituneen hyväveli-virkamieskunnan jyllätessä, kuin siat pellossa. Tällaisen virkamiesmafian hallitessa yksittäiset kansalaiset poliitikkoja (ja kyseenomaisten virkamiesten kollegoja) myöten saavat pelätä joutuvansa koneiston hampaisiin, jolla on valta tuhota ihmisen elämä. Millä tapaa toiminta Suomessa eroaa jostain Nigeriasta? Saamme olla korkeintaan onnellisia, että virkamiehet Suomessa eivät sentään piekse ja raiskaa kansalaisia. Ainakaan toistaiseksi.

Erään nettikirjoittajan näkemys viranomaisista:

Minä en usko salaliittoihin. Uskon sen sijaan huonoon viranomaistyöhön. Huono viranomaistyö on tasan yhtä yleistä kuin hyväkin. Vai miksiköhän ”Karpolla on asiaa” oli koko olemassaolonsa ajan Suomen suosituin ohjelma?

Viranomainen ei tee virheitä. Jos viranomainen kuitenkin tekee virheen, viranomainen ei myönnä sitä, vaan puhuu vaikka mustan valkoiseksi, jotta kukaan ei huomaisi, että viranomainen on tehnyt virheen. Tähän kuuluu se, että koneen osaset suojelevat toisiaan. Viraston sisältä valitaan ”naamat”, jotka saavat edustaa virallista linjaa julkisuuteen. Palkkioksi lojaalisuudestaan he voivat odottaa muiden olevan heille lojaaleja silloin kun he mokaavat.

Vaikka itse koneisto on kasvoton, ei se pelkää mitään muuta kuin kasvojen menetystä. Siksi viranomaista ei saa nolata. Jos viranomaisen nolaa, viranomainen kostaa koko koneiston voimalla.

Kaikki alkoi siitä kun poliisi jossain ideariihessään sai päähänsä, että Ulvilan tapaus on suljetun tilan mysteeri. Teoriaa ei missään vaiheessa testattu kunnolla ja se vuodettiin liian aikaisin julkisuuteen, jonka jälkeen ”suuri pyörä” oli jo laitettu pyörimään ja leski uhrattu. Vaikka myöhemmin huomattiin, etteivät todisteet sovi syytteeseen eikä näyttöä itse asiassa ole, tuli viranomaisen ainoaksi missioksi nyt todeta, ”ettei siellä ketään ulkopuolista ollut”.

Yhden keskiluokkaisen lesken elinkautinen ei merkitse mitään sen rinnalla, että kansan syvien rivien luottamus poliisiin ja Suomen oikeuslaitokseen säilyy. Anneli Auer nolasi viranomaisen kun meni medialle selostamaan, miten karmeaa oli istua syyttömänä linnassa. Hänet oli pakko saada takaisin kiven sisään ASAP, ja tässäpä viranomaisten ”yhteistyö” toimi taas kuin junan vessa. Tähän mestarisuunnitelmaan tuli kuitenkin ikävä särö, kun joku meni vastoin sanattomia herrasmiessopimuksia vuotamaan medialle salaiseksi luokitellut asiakirjat, joista paljastui, miten heiveröiselle pohjalle uudet tuomiot perustuvat. Muutenhan homma olisi toiminut yhtä sujuvasti kuin Pohjois-Koreassa ikään.

Nimim. Vespa Velutina

Linkit avautuvat uuteen ikkunaan. Blogin kotisivulla voit rullata sivua alas ensimmäiseen kirjoitukseen asti. Kaikki kirjoitukset löytyvät myös Arkisto-sivulta.

Noudattaako poliisi itse lakia?

Mikko Niskasaaren blogi

Kirjoita kommenttisi alle:

[contact-form]